Japanilaiset ovat hulluja.

En ole tullut kirjoittaneeksi pitkään aikaan, mutta olen valitettavasti kärsinyt siinä määrin mielenterveydellisistä ongelmistani, etten ole vain yksinkertaisesti jaksanut. Masennuksella kun on ikävä tapa niitata puhti pois isommistakin kakaroista. Nyt on kuitenkin sen verran varanitrovirtaa olemassa, että päätin tarinoidakin hivenen.

Kaverini, Archie, lähetti minulle mielenkiintoisen linkin Tietoviikko-lehden verkkojulkaisun uutiseen. Vaikka uutinen olikin putkahtanut tuutista jo marraskuun toisena päivänä, eikä sillä kenties sinänsä ole enää uutisarvoa kenellekään muulle kuin itselleni, herätti mokoma minussa syviä tunteita. Kukapa ei muistelisi lämmöllä niitä 1980-luvun puolivälin iltoja, jolloin kahdesta legendaarisimmasta käkkäräpäästä vain David Hasselhoff tunkeutui tajuntaamme puoliväkisin, Jeremy Clarksonin ollessa vasta pelkkä paha aavistus naapurin ennustajatädin kahvipapupurkissa. Hasselhoffin mukana tajuntaamme tunkeutui myöskin kuva amerikkalaisvalmisteisesta autosta, joka oli niin täynnä japanilaista puolijohdekrääsää, että pienempääkin katsojaa moinen hirvitti.

Vaikka Jeremy Clarksonille ja David Hasselhoffille onkin yhteistä, hiustyylin ohella, myöskin mieltymys nopeisiin autoihin, tulee huomioida myöskin olennaisin heitä erottavista seikoista. Clarksonin ajaessa, hän puhuu paljon ja lähes taukoamatta ajamastaan autosta. Hasselhoffin ajaessa, auto puhuu paljon ja lähes taukoamatta itse kuskista. Ei mikään ihmekään, että Hasselhoffin ura luisui rantapummiuteen ja rintakarva-alkoholismiin. Hulluksihan siinä tulee, jos pitää kuunnella auton valitusta koko ajan. KITT oli aikansa mediaseksikkäin tuote, mutta sellaisenaankin, onneksi, vain pelkkää fiktiota.

Valitettavasti, puhuvia autoja on sittemmin alkanut ilmaantumaan keskuuteemme. Erityisesti erilaiset satelliittinavigointivekottimet ovat syrjäyttämässä anoppia sinä jatkuvasti pälpättävänä koneena, jonka tehtävänä on kertoa kuskille, minne oikein ollaan ajamassakaan ja miksi. Tämän lisäksi, eräät hinnakkaammat automallit sisältävät puheohjatun konsolin, jonka avulla voidaan ohjata esimerkiksi radion tai autoon integroidun puhelinjärjestelmän toimintoja. Jeremy Clarkson on joutunut moisten vekottimien uhriksi jo useammin kuin kerran, eikä selvästikään ole nauttinut kokemuksistaan. En siis olisi lainkaan yllättynyt, vaikka herran rintakarvatkin alkaisivat pikkuhiljaa tuuhentumaan, äänen muuttuessa yhä vain soinnukkaammaksi viskibassoksi.

Ettemme kuitenkaan unohtaisi itse pääasiaa eli uutista, seuraavassa pieni lainaus moisen sisällöstä:

"Nissanin Pivo 2 -auto osaa muun muassa havaita, jos kuski on vihainen ja kehottaa tätä rauhoittumaan. Se myös tunnistaa väsymyksen ja suosittaa pitämään tauon."

Saatan vain kuvitella, miten moinen toimisikaan käytännössä:

"Vitun apina! Käytä sitä vilkkua!"
"Ookko sie kuule vihane? Äläpäs ny kehtaa, ottaa rennosti vaan, ni kyä se siittä."
"Ei saatana, ole sinä kuule, Talbot, hiljaa!!"
"No, ei sitte väkisin. Mitäs jos piettäis pieni tauko? Sie voisit napata kaffet naamaan ja antaa mulle diisseliä."
"Ei saatana pidetä, kuule!!"
"No, ei sitte väkisin. Ookko sie kuule vihane?"
"No olen!"
"Äläpäs ny kehtaa, ottaa rennosti vaan, ni kyä se siittä."

Pelottaa jo valmiiksi. Nissan on keksinyt hirviön, jollaisesta edes Frankenstein ei osannut uneksia.

Kahvinjuonti voi tappaa.

Olen juonut viime aikoina hyvinkin paljon kahvia, minkä johdosta vereni on luultavasti sisältänyt enemmän kofeiinia kuin punaisia verisoluja. Olenhan minä aina ollut koukussa kofeiiniin, mutta toisaalta pitänyt addiktiotani samanlaisena kansanperinteenä kuin vaikkapa mielisairauksia, alkoholismia, ja japanilaisvalmisteisia henkilöautoja. Sangen vakavana asiana siis sinänsä, mutta ei mitenkään erikoisena - juodaanhan Suomessa kuitenkin kahvia paljon, kulutuksen oltua noin 11,2 kilogrammaa asukasta kohti vuonna 2004. Näin ainakin, mikäli Tilastokeskukseen on uskominen, mutta toisaalta useimmat siellä työskentelevistä ovat alkoholisoituneita avopotilaita. Jotkut mokomista jopa ajavat japanilaisvalmisteisilla autoillakin.

Kaataessani, noin tunti sitten, itselleni lisää ilomyrkkyä keittimestäni, huomasin pohdiskelevani mahdollisuutta kuolla liialliseen kahvitteluun. En nyt tarkoita tällä mitään yleishyödyllisiä julkispalveluja, joita sanomalehtien pikkuilmoituksissa tarjotaan, vaan ihan aitoa, tukevaa kofeiinimyrkytystä. Vähänpä tiesin asiasta, joten päätin vilkaista Wikipediaa. Tarjolla olikin hyödyllistä yleistietoa aiheesta, erityisesti huomioni kiinnittyi seuraavaan kohtaan:

"In cases of much larger overdoses mania, depression, lapses in judgment, disorientation, loss of social inhibition, delusions, hallucinations, psychosis, rhabdomyolysis, and death may occur."

Ei minulle ainakaan ole koskaan kerrottu, että kahvia juomalla voi saada aikaan hallusinaatioitakin. Helvetti, mihin tässä kukaan enää LSD:tä tarvitsee, kun kerran kofeiinillakin pääsee tukevaan pilveen? Loistavaa! Rotilla ns. LD50-arvo kofeeiniannokselle on 192 milligrammaa ainetta eläimen painokiloa kohden eli moisella annostuksella joka toinen elukka heittää veivinsä. Ihmisillä vastaavan lukeman on arvioitu olevan 150-200:n milligramman tienoilla painokiloa kohden. Omassa tapauksessani, tarvitsisin siis noin 135 x 150 mg kofeiinia, mikäli aikoisin päästä otsikoihin miehenä, jonka tappoi ruma Philips-kahvinkeitin. Kertolasku tuottaa tulokseksi hulppeat 20,25 grammaa kofeiinia. Jotenkin epäilisin, ettei edes nykyisellä kahvinkulutuksellani päästä moiseen lukemaan kovinkaan helposti. Wikipedian mukaan kun lukema vastannee noin 36:tta litraa kahvia. Ainakin tarvitsen isomman kahvinkeittimen.

Kunhan tässä nyt sitten edes löytäisi riittävän annostuksen niitä hallusinaatioita varten. Kertoilen myöhemmin, mikäli tieteelliset kokeeni onnistuvat.

Määrittelemisen suunnaton vaikeus.

Olenpa sitten Helsingissä, kiitos minulle saapuneen uhkauksen, jonka mukaisesti minulle oltaisiin mahdollisesti tarjoamassa työpaikkaakin kyseisestä kaupungista. Koskapa Vaasan reissuni eivät ole tuottaneet, annetuista lupauksista huolimatta, yhteydenottoja, en suhtautune välttämättä kovinkaan optimistisesti tähänkään reissuun. Suhtautumiseeni tosin saattaa vaikuttaa se, ettei minulla ole kovinkaan miellyttävä olo tällä hetkellä.

Onhan minulla toki ollut mukaviakin hetkiä tälläkin reissulla, etenkin sunnuntai-iltainen Pro Evolution Soccer 6-turnaus on jättänyt yhtä järkyttävän jäljen niin peukalooni kuin sieluunikin, mutta olihan moinen ihan perkeleen kivaa, onneksi kavereiden firmalla on miellyttävä sohva ja helvetin iso LCD-näyttö. Eipä silti, viimeiseksihän minä toki sijoituin, mutta onneksi sain sentään yhden ansaitun tasapelin. Ilmeisesti pitäisi opetella enemmän noita konsolimaailman ihmeitä, mutta valitettavasti nykyinen taloudellinen tilanteeni ei paljonkaan mahdollista moisia harrasteita. Toisaalta, olen harkinnut oman "Ana"-pehmolelun ompelemistakin. Toivottavasti moisen voisi täyttää muoviräjähteillä.

Olen ajautunut syviin filosofisiin mietteisiin viimeisten parin tunnin aikana. Syynä lienee ollut se kuuluisa psykologinen tekijä, jonka johdosta oloni ei ole kovinkaan hyvä. Ei, se ei johdu siitä tosiasiasta, että olen juonut kymmenen olutta illan aikana, vaan hetkestä, jolloin tajusin tulleeni jälleen kerran tekemisiin menneisyyteni kanssa. Moiselle kun ei voi mitään, enkä ole lainkaan ylpeä useammastakaan asiasta tai hetkestä, mutta toisaalta olen, kuluneiden muutaman päivän aikana, pyrkinyt olemaan oma aikuinen, tylsähkö itseni. Ystäväpariskuntani pahemman puoliskon lausahdus aiheutti minulle kuitenkin synkähkön masentuneisuuden, jota en ole sinänsä heiltä peitellytkään, mutta onneksi he eivät ole myöskään asiaa huomannut - nähtävästi aikuinen, tylsähkö itseni on juurikin niin kaamea kuin tämänhetkinen oloni on. Eikä olossani sinänsä mitään, olen koko elämäni ajan jo tottunut olemaan masentunut, ja tällöin aina peittämäänkin asiaa hyvin, mutta mielestäni yksilön määritteleminen pelkästään sen kautta, mitä aiemmin on tapahtunut, ei välttämättä aina kuvaa tämän kulloistakin tilaa. Yritin olla tänään jopa kiltti ja huomaavainenkin, ostaen työssäkäyvälle nuorelleparillemme hampurilaisateriat - halvimmat moiset, tokikin - mutta tämäniltainen, hyvä nousuhumala muuttui kuitenkin ensin huonoksi nousuhumalaksi, ja nyttemmin odottelen mahdollisimman harmaata laskutilaa. Hämmentävää, kuinka jokin viaton huomautus voikaan pilata ihmisen olotilan näin totaalisesti.

Toisaalta, samalla tulemmekin siihen tärkeämpään kysymykseen. Miten itse määrittelen muut ihmiset? Olenko niinkin reilu ja anteeksiantavainen, että minulla olisi mitään oikeutta tuntea oloani huonoksi juuri nyt? Samalla tavoinhan minä itsekin toimin, arvioin ystäviäni ja läheisiäni useinkin menneisyytemme kautta, yrittäen kuitenkin samalla huomioida myöskin jokaisen nykytilanteen. Ihmisten persoonallisuudet muuttuvat vääjäämättä, eivät toki yleensä kovinkaan paljon, mutta muuttuvat kuitenkin. Mitä esimerkiksi ajattelen Sylvester Stallonesta? Onko hän minulle ainoastaan Rocky Balboa ja John Rambo, ilman ajatustakaan siitä tuskasta, joka hänelle on täytynyt aiheutua entisestä avioliitostaan tanskalaisen lipputangon kanssa? Hän on ollut aina minulle läheinen ystävä, vaikka emme ole koskaan oikeasti tavanneetkaan taikka muutenkaan kommunikoineet. Sellainen lyhyt jenkkipaska kun on, saatana. Ei, kyllä minä olen ihan yhtä ajattelematon kuin muutkin. Hyvä vain, että moinen tuli selväksi tässä ja nyt, nimittäin ajattelin seuraavaksi tuhota Garyn ja Jennyn ruokavarannosta muutaman voileivän. Eiköhän tämäkin tilanne saatane moisella selvitetyksi.

Semper Fi!!!

Hollywood ja kakka

Tulinpa sitten tutustuneeksi, näin inttertuubien välityksellä, miekkoseen nimeltään André René Roussimoff. Myöskin taiteilijanimellään, André The Giant, tunnetuksi tullut ranskalainen oli selvästikin ollut, ainakin eläessään, sangen sympaattinen otus. Miten muutenkaan voisi kuvailla henkilöä, josta aikoinaan otetut valokuvatkin painavat useita kiloja? Eipä silti, André oli useimmiten sangen lempeä mies, mikä noin 220-senttiselle ja 200-kiloiselle miehelle lienee ollutkin tärkeä luonteenpiirre. Kasvuhormonin liikatuotannosta kärsinyt André tiesi kuolevansa nuorena, joten hän päätti elää jokaisen päivänsä täysillä. Elantonsa vapaapainijana ansainnut mies tulikin tunnetuksi rajusta ryyppäämisestään, jota todistamassa ovat olleet monet lajin legendoista, mm. Hulk Hogan. Melkoista pelleilyähän amerikkalainen showpaini toki on, ainakin nykyisin, sovittuine ottelutapahtumineen, mutta minulle André-herrasta on tullut uusi idolini.

Jättiläismäinen mies oli erittäin suosittu niin faniensa kuin kollegoidensakin keskuudessa. Sosiaalisena luonteena, André ei halunnut viettää aikaansa yksin. Koskapa mies oli suurimman osan vapaa-ajastaan ryyppäämässä, hänen ystäväpiirissäänkään ei pahemmin selvinpäin aikaa vietetty - etenkin kun André, lähes poikkeuksetta, tarjosi aina juomat kaikille. Vaikka mies olikin erittäin suosittu Japanissa, jossa häntä kohdeltiin puolijumalana, hän itse ei kyseisestä maasta hirveästi pitänyt. Suurimpana syynä lienee ollut kaiken pienuus, niin hotellihuoneiden sängyistä aina moisten saniteettitiloihin asti. Miehellä olikin tapana repiä hotellihuoneistaan vessanovet irti, mahtuakseen edes jotenkin hoitamaan ulostustuokionsa. Mitä alkoholinkäyttöön tulee, eräällä japaninkiertueella miehen sponsorit tulivat antaneeksi hänelle laatikollisen kallista viiniä. Neljä tuntia myöhemmin, kiertuebussin kaartaessa seuraavalle painiareenalle, André olikin jo lopettelemassa viimeistä, kuudettatoista pullollistaan. Tämän jälkeen mies käväisi kehässä kolmen ottelun verran. Iltapuhteensa jälkeen, mies huomasi olevansa huonolla tuulella, joten Hulk Hogan lähetettiin hakemaan lisää juotavaa.

Myönnän toki, etten tiedä miehen painiuran saavutuksista juurikaan mitään, mutta tiettävästi suurin urheilullinen saavutus, ainakin näin suomalaisen miehen näkökulmasta, lienee ollut 119:n oluen kumoaminen kuudessa tunnissa. Tämän jälkeen mies tosin olikin sammunut hotellinsa aulaan, viettäen siellä seuraavan yönsä, pianopeitteen alla. Toisaalta, André oli itse aikoinaan todennutkin: "It usually takes two liters of vodka just to make me feel warm inside."

Koskapa André-herra oli kohtuullisen isokokoinen mies, myöskin Hollywood löysi hänet näyttelijäkseen. Etenkin elokuva The Princess Bride on jäänyt André-fanien mieleen, siinä kuin myöskin hänen kanssanäyttelijöidensäkin. Huhut elokuvan kuvauksista kertoivat krapulaisista näyttelijöistä, eikä ilmeisesti ohjaaja Rob Reinerkaan ollut kovin otettu miehen sivuvaikutuksesta näyttelijäkaartiinsa.

André kuoli sydänkohtaukseen v. 1993, 47-vuotiaana. Miehen tarina kerrotaan tänä vuonna valmistuneessa elokuvassa, Andre: Heart of The Giant, jonka ohjaajana on näemmä toiminut itse Rokki James Hollywood! IMDB:n mukaan elokuva ei ilmeisesti olekaan ihan niin huono kuin ohjaajan nimen perusteella saattaisi olettaa, mutta moisen saaminen katseluun saattaa siltikin olla hieman vaikeaa. Eipä silti, taidan kuitenkin yrittää.

Mitä IMDB:n antimiin tulee, niin huomasinpa sitten saitin hakutoiminnon antavan paljonkin viihdykettä, ainakin kaltaiselleni idiootille. Vai mitäpä tuumaatte moisesta nimestä elokuvalle? http://www.imdb.com/title/tt0345481/

Tätien sota.

Päätinpä sitten, masokisti kun olen, katsella kaikki Star Wars-elokuvat sarjakronologisessa järjestyksessä. Nyt olen päässyt jo niin pitkälle, että kaikki uudemmat hirvitykset ovat enää paha muisto vain, kautta aikojen ensimmäisenkin elokuvan tultua päätepisteeseensä. Kaksi olisi siis katsottavana, mutta sitä ennen lienee pakko tuoda esille joitakin ihmetykseni katalia aiheita.

Ensiksikin, vajavainen ymmärrykseni ei riitä käsittämään ensimmäisen "Death Star":n valmistukseen kulutettua aikaa. Moinen kun oli rakenteilla jo ns. Episodi III:n lopussa, jolloin avaruusaseman rakenne vaikutti jo olevan sangen pitkällä, ainakin silmämääräisesti arvioituna. Mihin ihmeeseen Imperiumi oikein kuluttikaan seuraavat 19 vuotta? Oliko raaka-aineista pulaa? Aiheuttivatko eri alojen ammattiliitot ongelmia, uusia palkkaratkaisuja neuvoteltaessa? Toteutettiinko rakennushanke alihankkijoiden kautta, ja maksettiinko, näin ulkoistetulle, työvoimalle riittävästi? Edes pidempiaikainen yleislakko ei selittäne näin pahasti myöhästynyttä rakennusprojektia, etenkin kun projektin johdossa oli niinkin jämerä mies kuin itse Darth Vader. En vain pysty ymmärtämään, käsittämätöntä moinen.

Toisekseen, verrattuna myöhempien (tai varhaisempien, elokuvakronologisesti ajatellen) aikojen hirvittäviin valosapelimittelöihin, Obi-Wan Kenobin ja Darth Vaderin horjahtelu ns. Episodi IV:n tappelussaan herätti selkeitä epäilyksiä molempien psykofyysisestä kunnosta. Kovin oli nimittäin hidasta toimintaa, ei moisella olisi olympiatasolle asiaa. Kenties 1970-luvun elokuvayleisö ei moiseen asiaan huomiotaan kiinnittänytkään, mutta minusta oli kuitenkin hämmentävää huomata, kuinka pahasti vanhuus olikaan päässyt nakertamaan molempien toimintaa. Vanhainkodissakin näkee rivakampaa liikehdintää, ensimmäisten humppatahtien kaikuessa ilmoille.

Kolmanneksi, kiinnitin huomioni selkeään epäkohtaan, mitä tieteiselokuvamaiseen uskottavuuteen tulee. Episodi IV:n aikana tehdään selkeä viittaus "varastettuihin datanauhoihin", mikä on sangen hassua. Suoritetaanhan nykyisinkin, toki, tietojen varmuuskopiointia nauha-asemilla, mutta kenties olisin siltikin suosinut jonkinlaista viittausta laserlevyihin, etenkin kun MCA ja Philips olivat tuoneet ensimmäisen prototyypin laserlevyteknologiastaan (LaserDisc) näytteille jo vuonna 1972. Ottaen huomioon sen tosiasian, että nykyisetkin tallennusratkaisut eli HD-DVD ja BluRay pohjautuvat lasersäteen käyttöön tiedon lukemisessa ja tallentamisessa, olisi ollut hyvinkin pitkäkantoinen ratkaisu vaihtaa dialogin viittaus datanauhoista laserlevyihin. Onneksi eivät kuitenkaan maininneet gramofoneista mitään.

Olisihan minulla vielä muitakin ihmetyksenaiheita, esim. matkalaukkujen kantamisen suhteen. Luulisi nyt sentään, teknologian kehityksen myötä, tulleen jollekin hiipparille mieleen rakentaa leijuva robotti huolehtimaan moisten kuljettamisesta. Samaten, hämmästelen yhä vain viihde-elektroniikan laajamittaista puuttumista Star Wars-galaksista. Eikö kukaan tosiaankaan harrasta 4D-potkupalloa?

F5-maailmanmestaruus Suomeen?

Tulipa sitten katseltua formuloita, niin eilen kuin tänäänkin. Illalla tosin käytössäni oli vain MTV3:n nettisivujen reaaliaikainen tulosseuranta, minkä johdosta painelin nappulaa useammin kuin Michael Jackson. Paria kierrosta ennen kilpailun päättymistä huomasin tosin serverin alkaneen yskähdellä, sillä F5:n maaginen voima alkoi uhkaavasti hiipua. Eipä silti, mikäli lajissa jaettaisiin MM-titteleitä, olisin varmaankin ollut kohtuullisen hyvissä asemissa, Brasilian GP:n jälkeenkin.

Aamulla sitten katselin kisan brittiläisen ITV-televisiokanavan versiona, mutta moinen temppu aiheutti minulle kyllä taipumuksen tukehtua aamukahviini useamminkin kuin kerran. Selostajat kun olivat pahemmin pihalla kuin Matti Kyllönen ikinä. Riippumatta siitä, miten monta kertaa paikallinen asiantuntijasuuruus muistuttikaan Lewis Hamiltonin vaikeuksien johtuneen vaihdelaatikosta, selostaja muisti kertoilla herran moottorin pätkineen. Sangen surkuhupaisaksi koin etenkin kohdan, jossa moottorin kerrottiin tulleen uudelleenkäynnistetyksi herra Hamiltonin toimesta. F1-autoissa kun harvemmin näkee starttimoottoreita, painonsäästösyistä johtuen.

Torstaina on sitten seuraavana työhaastatteluni, Vaasassa jälleen. Tällä kertaa kyse on tosin eri firmasta kuin pari viikkoa sitten. Hyvä niin, sillä edellisestä orjalaivasta ei minuun otettu koskaan yhteyttä, vaikka minulle niin toki auliisti luvattiinkin. Jotenkin moinen temppu vain vahvisti mielikuvaani siitä, ettei kyseinen yritys ole kovinkaan ammattimaisella ja pitkäjänteisellä suunnitelmallisuudella etenemässä mihinkään suuntaan. Kohteliaisuus kun ei maksa sinänsä mitään, ainakaan jos puhelukustannuksia verrataan siihen imagohaittaan, joka ilmoittamatta jättämisellä on nytkin aikaan saatu. En lähde firman nimeä tässä julkisesti lokaamaan, mutta henkilökohtaisesti olen ainakin mielipiteeni ja firman nimen valmis kysyjille kertomaan. Ilmeisesti tietynlainen laatuajattelun puute on tässäkin menettelyssä taustalla ollut. Yrityksen etua on kuitenkin aina ajateltava, myöskin pienten yksityiskohtien kautta.

Käväisipä sitten minulla vieraskin, Thomas oli saanut KELA:sta itselleen ikuisen vihamiehen. Kävipä sitten minulle Vaasassa kuinka tahansa, vapaa-ajalla koodaaminen tulee, näemmä, olemaan hyvä vaihtoehto molemmille. Oma firma pystyyn vuoden 2008 alusta siis, vaikka palkkatyöhön pääsisinkin. Ovathan sivutulotkin aina tuloja.

Viikon törkeimmät kuulumiset.

Kävinpä sitten maanantaina työhaistattelussa. Vaasa oli kovin aurinkoinen ja mielestäni lämpöäkin piisasi, mutta kyse taisi olla ennemminkin pukeutumisestani kuin kasvihuoneilmiöstä. Minua on kuitenkin aina kovasti kiusannut kyseisen kaupungin jakomielinen luonne, nytkin tunsin itseni turistiksi göteborgilaisessa puistossa, jossa Börgen nahkahousut kitisevät tukevasti Göranin pulleaa etumusta vasten. Eipä silti, en minä kyseisessä kaupungissa (Vaasa) kovinkaan montaa tuntia oleskellut, mutta jotenkin minua jäi häiritsemään se tosiasia, etten kuullut juuri kenenkään vastaantulleen höpöttelevän muulla kielellä kuin ruotsiksi. Edes vastaantulleet kahjot eivät jutelleet itselleen suomeksi.

Firma, johon ruhoni tungin, sijaitsi Vaasan yliopiston ruotsinkielisen "osaston" (hullujahan ne ovat, osastolle joutavatkin) yläkerroksessa. Löydettyäni viimein tieni kyseiseen paikkaan, oli järkytykseni suuri, huomatessani toimitilojen pitävän sisällään kaikki klassisen kauhuelokuvan ainekset. Proletaarit istuivat palleillaan kuin zombiet, puhumatta toisilleen, ainoastaan näppäimistöjen hiljainen nakse kaikui valkoisista seinistä. Ei soinut humppa, ei kuulunut lasten nauru. Esittelin siinä sitten itseni ja minut ohjattiin, kovasti erään NHL-maalivahdin kloonilta muistuttavan svedupellen toimesta, lopulta istumaan omituisenväriselle ja -näköiselle design-sohvalle, jonka suunnittelija oli ollut selkeästi enemmän aineissa kuin minä ikinä. Seuranani oli pari epäinhimillisesti muotoiltua nojatuolia, sekä hedelmäkori, jonka sisältö paljastui parin haukkaisun jälkeen kovin muoviseksi. Maku ei tosin ollut lainkaan ikävä. Haistattelijakin saapui piakkoin palaveristaan, jonka jälkeen päästiin itse asiaan.

Valitettavasti asiaa oli kovin vähän. Minusta on aina hämmentävää, miten pahasti ameebantasoisia ihmisistä tulee, kun he joko joutuvat tai pääsevät asemaan, jossa uusia innovaatioita ei enää tarvita, vaan kaikki tarpeellinen on jo heidän puolestaan keksitty. Yleinen näköalattomuus heijastui tämänkin yksilön mielipiteistä, ilmeisesti ihmisen pitäisi valita vain yksi ja ainoa tie, jota kulkea kehdosta hautaansa saakka. Tämä näkemys kulminoitui kahteen seikkaan, jotka minulle tuotiin selkeästi esille. Ensiksikin, menneisyyteni on nähtävästi hämmentävä, koskapa en ole heti lukion jälkeen hypännyt IT-alalle, vaan etsinyt omaa tietäni hieman kauemmin kuin kenties monet muut kanssaihmiseni. Kuten haistattelija minulle asian totesikin; "Sinulla ei ole nähtävissä selkeää suuntaa." Noh, mielestäni olen kuitenkin viimeiset viisi vuotta työskennellyt sangen uutterasti sen eteen, että minulla paikka tällä alalla olisikin. Toisaalta, kyseinen tohvelieläin myöskin kertoi minulle, ettei asenteeni ollut hänen mielestään "oikea". Mielestäni on aivan sama, mikä minun työnkuvani tulee olemaan. En halua lähteä vetämään tiukkaa linjaa välille järjestelmä-/ohjelmointityö, koskapa mielestäni pystyn hallitsemaan enemmänkin asioita kuin pelkästään keinotekoisen tiukasti rajatun segmentin tältä alalta. Valitettavasti asia ei tuntunut menevän perille. Mikä ihme oikein näitä ihmisiä vaivaa, pitääkö asiat aina rajata hyvin tiukasti, ja estää täten oma henkilökohtainen kehittymisensä muillakin osa-alueilla? Olen kiinnostunut niin ohjelmointi- kuin järjestelmäpuolenkin tehtävistä. Yksinkertaista, vitun läskiaivot.

Olen tullutkin siihen tulokseen, etten ole ottamassa kyseistä työpaikkaa vastaan, vaikka moista minulle huomenna tarjottaisiinkin. Viikon ajan olen asiaa pohdiskellut ja yhä varmemmalta vaikuttaa siirtymiseni vuoden 2008 alusta lähtien yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi eli yrittäjäksi. Ainakaan silloin minua eivät sido toisten määrittelemät turhat ehdot, vaan voin aina itse päättää tekemisistäni ja toimialastani. Mielestäni haistattelijan kaltaiset runkkarit eivät tajua elämässä olevan jotain muutakin kuin vain yhden suunnan, itseäni ainakin on aina kiehtonut IT-alan monipuolisuus, myöskin mitä haasteisiin ja oppimiseen tulee. Eniten minua kai kirveltänee hänen vaatimuksensa, jonka mukaan minun pitäisi vielä opiskella lisää alalta, mikäli kyseistä työpaikkaa hamuaisin, aivan kuin jossain tietoteknisessä insinöörikoulutuksessa oppisi mukamas koodaamaan. Ainakin hyvä ystäväni, Thomas, on osoittanut tämän harhaluulon vääräksi. Töissä oppii, oikea tarve on kuitenkin aina oikea tarve, oikean deadlinen ollessa oikea deadline. Repikää siitä, saatanan svedupellet.

Tiistaina käväisinkin sitten Gayhavalla. Olin ilmeisesti harjoittanut tehotonta kommunikointia, käydessäni tapaamassa Nordea-pankin toimihenkilöä, syyskuun puolivälissä. Väärinymmärryksen seurauksena, jouduin käväisemään makselemassa opintolainojeni korot erikseen - samalla tosin tuli hoidettua tämänkin kuukauden maksut. Siltä reissulta ei ole pahaa sanottavaa.

Loppuviikko on mennyt sitä samaa rataa kuin aina ennenkin. Keskiviikkona taisin pyrähtää pikaisesti oikeusavulla ja paikallisessa työvoimatoimielimessä. Eipä mennyt Helsingin reissu läpi jälkimmäiselle, olisi pitänyt hakea avustusta työnhakumatkaani varten jo ennen matkustamista. Viikonloppu on ollut jälleen kovin sumuinen ja hämärä, ainakin henkisesti, mutta tänään olen viihdyttänyt itseäni esim. John Woon elokuvilla. Hämmentävää sinänsä, miten paljon sianverta voikaan yhden elokuvan aikana kuvaruudulla lennellä. Eipä silti, väkivalta on aina mukavaa viihdettä. Ainakin silloin, kun siitä ei tarvitse lueskella iltapäivälehtien nettisivuilta.

Lobotoimiani epäonnistui.

Ilmeisesti lobotomiani oli sittenkin epäonnistunut. Käväistyäni nimittäin juuri KELA:n sähköisessä asiakaspalvelussa katselemassa tietojani, huomasin olevani täynnä pyhää vihaa ja tukevaa raivoa. Voisin vaikkapa uhrata KELA:n tädit itse Aurinkojumalalle. Ainakin minulla olisi keittiöni pöytälaatikossa käyttämättömiä keittiöveitsiä. Siinä tulisi vallan hyvälle tuulelle, kun maksat ja pernat lentelisivät veriselle lattialle, kunnon kirkunan säestäminä.

Ei siinä mitään, että minulle on näemmä annettu viikon karenssi. En tiedä perusteluja moiselle, mutta hyväksyn sen täydellisesti. Sen sijaan se byrokraatinperkele, jonka mielestä on perusteltua maksaa minulle pelkästään ensimmäisiltä kahdelta viikolta, tulee huomenna kokemaan kauhunhetkiä kanssani. Ensimmäisiltä kahdelta viikolta?! Minkä helvetin takia minä sitten vein alkuperäisen lappuni 12. syyskuuta? Minkä helvetin takia minua sitten pyydettiin, viime perjantaisen käyntini yhteydessä, täyttämään lisää päiviä uuteen hakukaavakkeeseen? Ovatko ne perkeleen apinat niin sokeita absoluuttisille päivämäärille, ja toimittamilleni lapuille, että on aivan pakko mennä jonkin "virallisen kaavan mukaan" tässäkin vitun asiassa?!

Eipä silti, saan minä vuokrani maksettua perjantaina. Minulla on vain siihen asti kaksi euroa käyttövaraa, jonka jälkeen tilini on nollilla. Kiitos vain tästäkin, KELA. Tuonelassa tavataan, virnistelen mielipuolisesti ajatukselle jo nyt, teroitellen veitsisarjaani.

Nähdä KELA ja kuolla.

Ellen olisi, tunnetusti, elämääni tyynesti suhtautuva mies, saattaisin olla joko vittuuntunut, tuskastunut, paniikissa tai sitten kaikkea edellämainittua. Onneksi haarukalla ja veitsellä sai hankittua itselleen näppärästi lobotomian ihan kotioloissakin, eikä minua täten hetkauta pätkääkään se tosiasia, ettei ystävämme, Kansaneläkelaitos, ole vieläkään tehnyt päätöstä päivärahojeni kohtalosta. Eipä silti, käväisinhän minä siellä tänäänkin, mutta onneksi saan käväistä paikallistoimistossa huomennakin. Onneksi, sillä KELA:ssa asioiminen on aina kivaa ja ruusuillatanssimista. Eipähän ainakaan tarvitse käväistä eläintarhassa, kun voi viettää aikaansa niiden saatanan apinoiden kanssa ihan valtion virastossakin.

Huomenna tosin taidan olla siinä määrin päättäväinen asiani suhteen, etten suostu poistumaan kiinteistöstä, ennen kuin minulle on päätökseni kirjallisena toimitettu. Eipä silti, mukavaahan siellä on istua, kun saa katsella ihan ilmaiseksi televisiotakin. Tänäänkin näin aamu-uutiset, sivistystasoni noustessa aivan uusiin lukemiin.

Haarukka ja veitsi - suosittelen lämpimästi kaikille muillekin.

Satunnaista lätinää.

Helsingin reissuni oli sinänsä ihan miellyttävä, enkä kokenut kovinkaan montaa epämiellyttävää kokemusta, ellei sellaiseksi lasketa hetkeä, jolloin tajusin tehneeni Manboy-yhteen laulusolistiin, Karoon, lähtemättömän vaikutuksen. Olin ilmeisesti ollut jokseenkin ikävällä tuulella baarissa, johon olimme yhteisen ystävämme, Simonin, kanssa rantautuneet. Hetkihän tokikin tuli vasta jokunen minuutti heräämiseni jälkeen, krapulassa tietenkin. Yhtäkaikki, Karo, mikäli joskus luet blogiani, olen pahoillani, vaikka olet edelleenkin ihan helvetin omituisen näköinen pikkuhyypiö.

Eipä silti, viime yöni meni jälleen murehtiessa, niin entisen firmani kuin itsenikin tilannetta, rahahuolet painavat päälle raivoisasti. Onneksi KELA:ssa käyntini oli siinä määrin antoisa, että paikallinen neiti pikkuführer myönsi unohtaneensa hakemukseni odottelemaan, käydessään vessassa runkkailemassa. Onneksi mokomaan ei ollut mennytkään kuin vasta kaksi ja puoli viikkoa. Onhan se hienoa, että edes joku on valmis myöntämään inhimillisyytensä, vaikka en itse moiseen erheeseen koskaan syyllistyisikään. Siltikin, mokoma toiminta saattaisi ahdistaa, ja kenties jopa aiheuttaa epäluuloa KELA:n toimintaa kohtaan.

Vaan, koskapa koneeni saattaa heittää itsensä virrattomaksi koska tahansa, päätän tämän merkintäni tähän. Tylsää, tiedän, mutta toisaalta oikeudenmukaistakin - en minä lukijoistani kuitenkaan koskaan välitä, kunhan vain pelleilen kustannuksellanne.

Uskokoon, kuka vain haluaa.

Helsinki City Boy

Päädyin sitten harharetkeilemään pääkaupunkimme keskustaan. Kavereillani on ollut jokin ihme hinku päästä tänne asumaan. Koskapa mokomat olivat minusta mukamas huolissaan, ihan kuin minusta joku joskus oikeasti välittäisikin, niin tännehän sitä piti itsensä raahata. Saatana, hulluja täynnä koko kaupunki, kuten muistelinkin. Toisaalta, mitäpä minun kavereistani nyt muutenkaan voisi epäillä.

Toisten parisuhdehelvetti on vain toisten helvetti. Tämän minä olen jälleen kerran huomannut, etenkin ruokapöydässä. Jos nainen sattuu kysymään jotain, ihan miten viattomalta kysymys saattaisi sinänsä vaikuttaakin, on kyseessä aina ansa. Vastaatpa mitä tahansa, niin siitä tulee hänelle aina hyvä syy ukkonsa haukkumiseen. Toisaalta, minä olen sentään ollut kiltti poika, enkä ole edes pissannut kenenkään sänkyyn tai sohvaan. En edes kaverini Tommyn, jonka kanssa vietin mielenkiintoisen iltapuhteen aina aamuseitsemään asti. Onneksi se perkeleen Arch Linux suostui asentumaan siihen HP:n läppäriin, vaikka koville ottikin.

Joitakin huomioita olen toki ehtinyt tekemään reissullani. Nähtävästi kaikki Helsingin hissit on valmistettu joskus 1930-luvulla, painorajoituksen ollessa aina tasan 240 kilogrammaa. Eipähän muuten, mutta hissin natina ja tutina saavat polvet kovin hyytelöiseksi, etenkin kun hissiin on ahtautunut kolme miestä, joiden keskipaino on reippaasti yli sata kiloa. Mainittakoon myöskin, että muinaiset egyptiläiset olivat oikeassa. Kissat ovat, saatana, itse pahalaisen ruumiillistuma. Luulisi evoluution sentään saaneen aikaan kissanpaskaa, joka haisee ruotsalaisen missin sukupuolielimille, mutta eihän niin hyvin ole tietenkään voinut käydä. Eipä silti, en ole päässyt haistelemaan yhdenkään ruotsalaisen missin sukupuolielimiä, joten kenties ne sitten haisevatkin kissanpaskalle. En tiedä. Ehkäpä minä tyydyn vain naulaamaan sieraimeni umpeen.

Aloitetaanpas tämä kappale arvoituksella. Mitä yhteistä on Helsingillä, Kauhavalla, ja Sotkamolla? Maantieteellinen sijainti ei ainakaan liene yhdistävä tekijä. Sen sijaan eilen illalla tuli kyllä huomattua sekin tosiasia, ettei Helsingissäkään pysty olemaan pelkkä anonyymi juoppo. Baarissa kun tupsahti pöytäseurueeseen mieshenkilö, joka tunsi minut, mutta jonka henkilöllisyydestä minulla itselläni ei ollut mitään hajua. Oli kuulemma ollut samalla luokalla kuin eräs, nimeltämainitsematon, Elisan asiakaspalvelija. Ei saatana, pitänee lähteä seuraavaksi Kuubaan parille huurteiselle. Sielläkin tosin varmaan tulisi heti ensimmäinen vastaantulija huutamaan sukunimeäni ja pokkuroimaan likaisia varpaitani, samalla kun yrittäisi lankata silmälasini, ja hinkata muniini hieman magnesiumia.

Ei saatana. Pakko hilata itsensä tästä johonkin muualle.

Fiji, Suomi, Franska...

Koskapa blogimerkintäni ovat päiväytyneet jokseenkin omalaatuisella tavalla, päätin tarkistaa profiilini asetukset. En sitten ollut koskaan määritellyt asuvani Suomessa, millä lienee ollut oma vaikutuksensa asiaan. Onneksi Bloggerin tarjoama lista maista, aakkosjärjestyksessä, olikin sitten jokseenkin hämmentävä, kuten merkintäni otsikosta voinette päätelläkin.

Seuraavaksi aion ulvahdella epäinhimillisesti.

Pig Brother, rakastettuni

Unirytmini on vaihteeksi varsin pahasti sekaisin, mutta ei se mitään. Tarkistettuani pikaisesti IRC-keskustelujen sisällön eilisillan osalta, huomasin kanavamme naispuolisten otusten keskustelleen Big Brotherista, mitä ei tokikaan sinänsä voi pitää järin yllättävänä. Yllättävää sen sijaan oli, että kipaisin katsomassa Ilta-Sanomien blogia, jota pitää nimimerkki "Kyttääjä", kyseiseen viihdeohjelmaan liittyen. Kommenttihan sinne oli jätettävä, olenhan edelleenkin sangen vittumainen mies.

Seuraavassa pari lainausta alkuperäisestä blogitekstistä:

"Päiväkirjahuoneessa istunut Timo totesi tyynesti, että jos Sadusta pitää antaa arvosana ykkösen ja kympin väliltä, niin se olis varmaan seiska. SEISKA! Timo saakin sitten lähteä seuraavaksi talosta."

"Mitä se ylipäätään kertoo Timosta, jos hän kertoo treffailevansa seiskan arvoista naista? Eikö hän usko saavansa parempaa vai kelpaako hänelle hetkellisesti kuka tahansa? Jos hän tietää jo valmiiksi, että joku parempi odottaa häntä jossakin, miksi hän ylipäätään näkee kaiken tämän vaivan? Miksi hän haluaa tuottaa toiselle vääjäämättömän pettymyksen? Miten hän voi leikkiä toisen tunteilla noin kylmästi ja vielä kertoa sen avoimesti muille?"

Vastaukseni, joka ainakin toistaiseksi (kellon ollessa puoli neljä torstaiaamuna) on luokiteltu Ilta-Sanomien ennakkoarvioinnissa olevaksi:

'Minkä ihmeen takia aikuiset ihmiset, jotka tiesivät jo ennalta kyseessä olevan pelkkä viihdeohjelma, täysin keinotekoisessa ympäristössä, olettaisivatkaan muutamassa päivässä löytävänsä "sen aidon rakkauden"? Eiköhän tässä ole kysymys ennemminkin arvostelukyvyn puutteesta Sadun puolelta, kun ryhtyi rakentelemaan elämää suurempaa romantiikkaa suhteesta, joka ei alunperinkään perustunut tosielämään, vaan keinotekoisiin olosuhteisiin. Eihän keinotekoisissa olosuhteissa ole mahdollista luodakaan mitään aitoa romantiikkaa.

Ihminen on seksuaalinen olento, eikä minusta Timon käytöksessä ole mitään ihmeellistä. Myönnän toki, että arvosanan antaminen Sadulle osoitti Timolta epäkypsyyttä ja tilannetajun puuttumista, mutta mikäli joku tosissaan kuvitteli tällaisen "BB-parin" jatkavan "seurustelemistaan" kauankin, lienee syytä tarkistaa oman pääkopan sisältö. Viihdeohjelman puitteissa jäädään väkisinkin pelkän makkaranpiilotuksen asteelle.

Mikäli oikeasti katsoisinkin kyseistä ohjelmaa, niin kyllähän minä mielelläni näkisin Timon jatkavan kilpailuaan. Pelkkää mainosrahoitteista viihdettähän Big Brother on. Ottakaa ohjelma siis sellaisena, älkääkä eksykö samanlaiseen fundamentalismiin kuin tämä hassu "Kyttääjä" on selkeästi tehnyt, vaikka hänenkin roolinsa viihdetoimittajana toki ymmärrän. Enhän minäkään olisi jättänyt kommenttiani tänne, ellei tätä blogia käytössäni olisi. Tosin, kommenttini taitaa päätyä myöskin omaani.

Hyvää yön jatkoa, höpönassut.'

Näin, luultavasti saan tästäkin turpaani, mutta onneksi siihen on jo totuttu.

Uusi venäläinen ruletti

Käväisinpä sitten tänään virastokierrokseni, joskin pankkiin asti en sitten päässytkään - Volvoni kun oli vaihteeksi heittäytynyt sangen virrattomaksi, vaikka keskuslukitukselle asti virtaa vielä riittikin. Palailtuani takaisin kämppäni surkeisiin nurkkiin, huomasin Iltalehden verkkoversiosta seuraavanlaisen uutisen: 'Venäjä väittää rakentaneensa "kaikkien pommien isän", jonka teho ja voima on verrattavissa ydinaseeseen.' No, mutta tämähän on hienoa! Maailmassa ei ole koskaan riittävästi uusia aseita, joilla voi räjäyttää naapurin vanhan pariskunnan palasiksi, mikäli lumityöt jäävät epähuomiossa heiltä tekemättä. Ydinaseissa onkin toki ilmennyt lieviä ongelmia, mitä lähiympäristön säteilyarvoihin tulee, lähiympäristön määrittyessä tuulen suunnan ja voimakkuuden perusteella. Niinpä onkin todella hienoa havaita venäläisten löytäneen ekologisen tien ympäristön hillittömään tuhoamiseen.

Epäterävästä olotilastani huolimatta, kiinnitin huomioni seuraavaan katkelmaan:

"- Testitulokset ovat osoittaneet, että uuden ilmavoimien käyttöön tarkoitetun aseen teho ja voima on verrattavissa ydinaseeseen, mutta päinvastoin kuin ydinpommi se ei vahingoita ympäristöä, Venäjän pääesikunnan varakomentaja Aleksandr Rukshin sanoi ORT-tv-kanavalle."

Ei vahingoita ympäristöä? Mitä helvetin järkeä on pommissa, joka ei vahingoita ympäristöä lainkaan? Kyllä sen nyt täytyy sentään edes jotain vahinkoa ympäristölle tehdä, vaikka ydin ei halkeaisikaan. Etenkin, kun juttuun on kuitenkin liitetty kuvamateriaalia, jossa näkyy ihan kohtuullinen räjähdys, pommin vaikutuksesta. Jos ei tuollaisella pommilla lähde tukka päästä ja kuulokynnys alene, niin ovatpa kyllä laittaneet taaskin rahaa ihan hukkaan kehitystyössään.

Mutta, ainakin venäläiset yrittävät, mistä heille iso kiitos. Tämä vanha versio venäläisestä ruletista, puoliautomaattiaseella, onkin jo muodostunut varsin tylsäksi.

Perkele

Edellinen merkintäni päiväytyi, vaihteeksi, väärälle päivälle. Ilmeisesti Blogger ei sitten pidä minusta. Ei se mitään, tunne on onneksi molemminpuolinen.

SOS-lentoyhtiöt

Enhän minä mitään unta saanut, mutta onneksi tänään on muutenkin vittumainen päivä, niin virastokierroksineen kuin 80:n kilometrin mittaisine pankkireissuineenkin, joten sikäli nukkuminen olisikin kai ihan turha tapa valmistautua päivään. Kun kerran ruhoni koneen ääreen jälleen tungin, niin päätin käväistä katsomassa tuoreimmat uutisotsikot ampparit.com:sta. Ällistyksekseni, huomasin SAS-lentoyhtiön koneella ilmenneen yöllä täysin vastaavanlaisen vian, siitä johtuneen vaaratilanteen ohella, kuin viime sunnuntainakin. Laskutelineiden huolto on ilmeisesti unohtunut, mitä voinee pitää sangen älyttömänä seikkana, etenkin kun laskutelineitä, valitettavasti, jopa tarvittaisiin turvalliseen laskeutumiseen. Lisäksi, kyseessä oli vieläpä täysin sama konetyyppi kuin sunnuntainkin vaaratilanteessa eli De Havilland DHC-8 ("Dash 8"), jonka 400-versiota näyttäisi SAS:n kalustossa olevan 24 kappaletta, Wikipedian mukaan.

Lentoyhtiöt ovat siitä hämmentäviä otuksia, että samalla alalla kilpailee yhtiöitä, joilla on keskenään täysin erilaiset liiketoimintamallit, mutta esimerkiksi monilla ns. halpalentoyhtiöillä, kuten Ryan Air:lla, on kuitenkin käytössään täysin uutta kalustoa, eikä edes siitä pienimmästä päästä. Todennäköisyys kuolla lento-onnettomuudessa on erittäin pieni, esimerkiksi verrattuna tieliikenteessä päivittäin kuolevien määrään. Siitäkin huolimatta, kaksi vakavaa vaaratilannetta SAS:n koneille näinkin lyhyen ajan sisällä nostaa väkisinkin mieleeni joitakin kysymyksiä. Ovatko yhtiön huoltopalvelut ulkoistettuina simpansseille? Säästetäänkö yhtiössä väärissä asioissa, kuten turvallisuudessa? SAS:n maineelle, joka on muutenkin ollut kovin alamaissa viime aikoina, tällaiset tapahtumat eivät liene ainakaan sitä kohentavia.

Mainittakoon muuten, että ehdottomasti parhaan laskeutumisen, jota olen itse ollut kokemassa, suoritti Finnairin naispuolinen lentokapteeni Helsinki-Vantaalle. Pahin taas lienee ollut American Airlinesin Boeing 777-koneen tutiseva tipahtaminen, joka oli hieman kuin tiiliskiveä oltaisiin nakattu Dallas-Fort Worthin lentokentälle.

Ituhippejä ihmetellen

Kiinnitin huomioni Iltalehden verkkosivuilla olleeseen, syyskuun kuudennelle päivälle päivättyyn, uutiseen. Seuraavassa lainattu kappale alkuperäisestä jutusta:

"Simo Ruottinen ja Mari Kosonen kieltäytyvät kaikista eläinperäisistä ruoka-aineista, sillä he ovat vegaaneja. Myös heidän poikansa, 1,5-vuotias Jimi Ruottinen, noudattaa vanhempiensa tahdosta kasvisruokavaliota."

Jee, nämä pirun ituhipit haluavat sitten leikkiä poikansa terveydellä. Hienoa toki moinen, mutta miksi? Pariskunnan pahempi puolisko määrittelee tilanteen näin:

"- En voi hyväksyä eläinten hyväksikäyttöä, jota tehomaatalous toteuttaa. Eläinperäisten tuotteiden boikotointi on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen kannanotto. Käytämme luomutuotteita ja Reilun kaupan kahvia. Kun eettisiä tai ympäristön kannalta hyviä valintoja on näin helppo tehdä, miksi jättäisimme ne tekemättä? Mari pohtii."

Tehomaatalous? Mikä helvetin tehomaatalous? Ainakin vanhin veljeni, joka on maataloustuottajana perheemme sukutilalla, on pikemminkin osoitus maatalouden tehottomuudesta - onhan kuitenkin hengissäpysyminen, alle kymmenen kantturan maitotilalla, nykyisin hyvinkin vaikeaa. Sitten siitä vielä rangaistaan sillä, että jotkut helvetin ituhipit kieltäytyvät tunkemasta maitoa kitusiinsa, ottaen ennemmin tarvitsemansa kalsiumin pillereinä. Pillerien tekemisessä kuluu, muuten, suhteellisen paljon erilaisia luonnonvaroja, eivätkä ne pilleripurkkien muoviyhdisteetkään hajoa luonnossa järin pikaisesti.

Lisäksi, jokin "Reilu kauppa" on täysin järjetön järjestelmä, sillä siinä sidotaan ihmisiä toimimaan, aina ja iänkaikkisesti, juurikin tuotantoketjun alkupäässä ja toisaalta jotkut tuottajat pääsevät mukaan, toisten jäädessä ihmettelemään naapuriensa hyvää tuuria, kaivellen sitä viimeistä haulikonpatruunaansa takataskustaan, läksiäisiksi. Toki, kysyntä vaikuttaa suoraan järjestelmään pääsevien ihmisten lukumäärään, mutta koskapa minkäänlaista todellista valvontakeinoa ei ole olemassa, kahvia saattavat edelleenkin poimia viisivuotiaat kakarat tikkarin toivossa.

Lisäksi, seuraavasta lainauksesta tuleekin mieleeni jälleen jotain mielenkiintoista:

"Virallisissa suosituksissa ruokavalioon kuuluu myös maitotuotteita. Me jatkamme Jimin imettämistä edelleen, Simo sanoo."

Siis "me jatkamme"? Osallistuvatko vegelaariperkeleet lastensa imettämiseen, sukupuolesta riippumatta? Ei helvetti. Onhan tieteellisissä tutkimuksissa toki todistettukin, että mieheltäkin saattaa hätätilassa irrota nänneistä maitoa, mutta näiden hamppupellejen temppuilu alkaa siltikin olemaan jokseenkin hämmentävää.

Ei saatana.

Radio Rock, voihan vittu

Taisin sitten mokata eilen oikein kunnolla. Ei sillä, että mokaamisessa minulle mitään järin uutta ja ihmeellistä olisi, mutta tällä kertaa minua on ryhtynyt ahdistamaan oikein tosissaan. Olen vakuuttunut siitä, että kyseessä on salaliitto minua vastaan, osallisina lienevät ainakin taiwanilaiset emolevyvalmistajat, Radio Rock, ja Oy Sinebrychoff Ab.

Koko eilisen päivän koneeni katkoi virtoja niin saatanasti, mutta saatuani idean hakea Radio Rockiin juontajaksi, koskapa mokomat moista itselleen ovat hamuamassa, päätin niellä kyyneleeni ja puskea vaikka väkisin läpi sen paskanruskean kiven, jota myöskin Internet-pohjaiseksi rekrytointifirmaksi sanotaan. Miksi helvetissä Nelonen, jota tähän saakka olen pitänyt edes jokseenkin älykköfirmana, on mennyt siirtämään koko rekrytointinsa jollekin monster.fi:lle? Yritä siinä sitten, saatana, vääntää hakemusta, CV:tä, ja saatekirjettä kasaan, kun koneesta on virrat pois parin minuutin välein. Siinä alkoi V-käyrä nousemaan sangen jyrkästi, ja flunssantappoon varattu 12-pack tyhjenemään kiivaaseen tahtiin, kun hakemisesta ei tuntunut tulevan mitään.

Niinpä löinkin koneeni atomeiksi. Vetäisin kaikki ns. turhat piuhat pois eli esimerkiksi optista mediaa ei ole tällä hetkellä käytössäni. Käytin virtakaapeleita irti ja vaihdoin muistikampojen paikat, muuttaen samalla niiden järjestyksen. Arvatkaapa auttoiko. Eihän siitä mitään apua ollut, ensimmäisellä uudelleenkäynnistyksellä tosin kesti kymmenen minuuttia, ennen kuin kurkustani kohosi tuskanulvahdus, raavaaseen kirosanaan kiteytyneenä. Olin juuri ehtinyt monster.fi:n kanssa siihen pisteeseen, jossa Radio Rock:n paikkaan olisi saanut haettuakin, kun virrat napsahtivat pois. Join lisää Koffia. Käväisin parvekkeella vetäisemässä, jonkin Väli-Amerikkalaisen valtion vuosisadon verran, tupakkaa kitusiini. Vitutti.

Päätin yrittää vielä kerran. Tempaisin koneeni käyntiin kuin ruotsalaisvalmisteisen moottorisahan, naputtelin hurjan määrän täysin älyvapaata tekstiä, ja vastailin suurinpaan osaan monster.fi:n kysymyksistä "Vitut". Hikikarpalot otsallani, sahasin hakemukseni halki, poikki, ja pinoon. Viimeisen napinpainalluksen jälkeen, nostin käteni huojentuneena pystyyn. Sinne meni, hähähää. Pian tämän jälkeen huomasin, etten saanut millään varmistettua sitä, oliko valmiiksikirjoitettu saatekirjelmäni sittenkään tullut liitetyksi mukaan hakemukseeni. Koskapa koneeni oli, jostain kumman syystä, vieläkin elossa, päätin rikkoa hieman sääntöjä. Niinpä lähetinkin sähköpostia suoraan Sami Tenkaselle, joka vaikuttaisi olevan sangen korkeassa asemassa Nelosen radiopuolella.

Olin jokseenkin huojentunut. Pystyin siis juomaan pari viimeistä pulloa 12-packistani pois rauhassa, etenkin kun flunssaoireet tuntuivat oikeasti jopa moisella toiminnalla helpottaneen. Istuin ja odottelin koneeni tipahtamista virrattomaksi. Ei tapahtunut mitään. Kone jurrasi tasaisen tappavasti, aivan kuin pilkatakseen minua. Kului tunti. Ei edelleenkään tapahtunut mitään. Päätin ryhtyä nukkumaan, olihan kello jo kuitenkin noin puoli kaksi yöllä. Makasin sängyllä, odottaen koneen kuolemista. Kului puoli tuntia. Katsoin kännykästäni ajan kulumista. "Eikö se, saatana, NYT muka suostu kuolemaan?!" huusin itsekseni. Aloin ottamaan asian jo henkilökohtaisena vittuiluna, joten päätin olla nukahtamatta, ennen kuin kone luovuttaisi suosiolla. Laitoin Radio Rock:n soimaan ja ryhdyin tavaamaan kirjaa, jonka juoni oli yksiselitteisyydessäänkin sangen tyydyttävä, ainakin kyseisessä mielentilassa. Aina välillä vilkaisin vihaisena konetta, joka vain puhisi tasaisesti, aivan kuin tyytyväisenä saamastaan huomiosta. Kului tunti, ja toinenkin. Ei mitään muutosta tilanteeseen. Lopulta päätin luovuttaa ja ryhtyä nukkumaan, epäuskoinen ilme kasvoilleni jähmettyneenä.

Hetkeä ennen kuin tajuttomuus olisi nielaissut minut karvaiseen kitaansa, tajusin koneen äänen hiljenneen. Nyrkkiin pusertunut käsi nousi hiljaiseen mielenosoitukseen. Olin sittenkin voittanut, vaikka juontajan paikan olin tempuillani epäilemättä hävinnytkin.

Tätä tekstiä kirjoitettaessa, koneeni on kaatunut yhdeksästi. Onneksi minulla ei ole varaa uuteen emolevyyn, muutenhan elämässä menisikin aivan liian lujaa.

Virta pois

Mikäli blogissani ei näy päivityksiä vähään aikaan, saattaa syynä olla vaikkapa se, että koneeni katkoo virtoja täysin satunnaisesti. Nähtävästi emolevyni on ottanut aikalisän tästä maailmasta. Toisaalta, olen itsekin ollut kaameassa flunssassa jo muutaman päivän ajan, joten sikälikään mitään kovin järkevää minulla ei olisi tässä tilassa ollut kirjoitettavana. Kassellaan syssymmällä. Vituttaahan tämä.

Fanaatikot ja peliväkivalta

Törmäsinpä sitten hassuun uutiseen, kun satuin lueskelemaan peliplaneetta.com:ia. Nähtävästi kotimaiset kukkahattuhihhulimme (Suomen rauhanpuolustajat ry) ovat suunnanneet katseensa kotimaisen peliteollisuuden puolelle, vaatien koko teollisuudenhaaraa luopumaan peliväkivallasta. Erityisesti mieltäni lämmitti projektisihteeri Maria Hukkamäen kommentti: "Kuka sanoo, etteikö joku Max Payne pystyisi menestymään ilman pyssyäkin?" Heillehän piti siis kirjoittaa seuraavanlainen vastine, jonka toimitinkin heille, kotisivuiltaan löytyneellä palautelomakkeella:

"Hyvä Maria Hukkamäki.

Olen 31-vuotias mieshenkilö Seinäjoelta. Haluaisin ottaa kantaa näkemyksiinne peliväkivallasta ja sen välittömistä tai välillisistä vaikutuksista niin lapsiin kuin peliteollisuuteenkin. Keskustelunavaus näissä asioissa on aina hyvä asia, mutta valitettavasti en ole kanssanne samaa mieltä siitä, että minkään ilmaisumuodon - olipa kyseessä sitten elokuvat, kirjallisuus tai tietokonepelit - tulisi lähteä rajoittamaan omaa ilmaisunvapauttaan ja täten syyllistyä Fahrenheit 451:n kaltaiseen sensuuriin. Syynä näkemykseeni on se, etteivät Max Paynen kaltaiset pelit voisi menestyä ilman niihin sisältyvää väkivaltaa, koska kyseessä on kuitenkin tarina aikuisille ja aikuiseen makuun, jota itsekin käsittääkseni edustan. Ilmaisunvapaus on demokratian kannalta ydinkysymys, kuten hra Putin varmasti itärajan toisella puolella hyvin tiedostaakin. Emme varmastikaan halua lähteä samoille linjoille, emmehän?

Mitä peliväkivaltaan ja lasten kehitykseen tulee, on kyseessä mielestäni suuri illuusio - etenkin Yhdysvalloissa. Olen itse kokenut rankan lapsuuden ja ollut koulukiusattu koko peruskouluaikani. Luin jo alle 10-vuotiaana Stephen Kingiä ja pelasin tietokonepelejä, jotka eivät tokikaan tuohon aikaan vielä olleet järin fotorealistisella tasolla väkivallankuvauksissaan. Sen jälkeen olen jatkanut pelaamista aina tähän päivään saakka. En ole väkivaltainen yksilö, vaikka minun ilmeisestikin pitäisi taustani puolesta olla? Nautin kaikesta viihteestä, niin romanttisista komedioista aina väkivaltaisiin thrillereihin ja väkivaltaisiin tietokonepeleihinkin asti. Miksi en siis kulje kadulla potkimassa ihmisiä? Vastaus on hyvin yksinkertainen - todellisuudentajuni ei ole hämärtynyt. Useimmiten ne, joiden mielestä vastaus johonkin käytösmalliin selittyy yksiselitteisesti esimerkiksi väkivaltaisen viihteen kautta, ovat itse todellisuudentajultaan hämärtyneitä. Mielenterveysongelmat ja alkoholinkäyttö ovat, etenkin yhdistelmänä, paljon suurempi vaara ihmiskunnalle kuin digitaalinen viihde eri muodoissaan. Syykin lienee selkeä; kaikki tuntemani pelaajat, pilteistä vaariin, ymmärtävät pelimaailman ja todellisen maailman eroavaisuudet. Niinpä ei olekaan mitään syytä olettaa kenenkään tervejärkisen lähtevän jäljittelemään jotain tietokonepelissä esitettyä toimintamallia, etenkin kun mielenterveysongelmaiset ampuvat pilleripöhnässään jokatapauksessa toisiaan, ilman mitään taustaa digitaalisen viihteen saralla.

On eri asia olla huolissaan jostain kuin lähteä ehdottamaan jotain, ilman hyvinmuodostunutta kokonaiskuvaa. Suomessa on käytössä tietokonepeleille asetetut ikärajoitukset, mikä on mielestäni erinomainen asia. Itselläni ei ole lapsia, mutta mikäli vielä joskus saan mokomia aikaiseksikin (ensin pitäisi varmaan löytää nainen), en minä heille ole ensimmäisenä tyrkyttämässä jotain Manaajaa katsottavaksi lastenhuoneeseen. Tästäkin huolimatta, aikuisten pitää saada pelata ja katsoa mitä ikinä vain haluamme. Yksilönvapauksiin puuttuminen ei ole koskaan hyvä asia, ylimitoitettuna. Suomalainen peliteollisuus ei elä pelkästään väkivaltaviihteestä, mutta jonkin tuotantohaaran rajaaminen pois pelkästään tunnesyihin vedoten, on tuhoisaa yritysten kilpailukyvylle - etenkin pienten ja aloittelevien pelistudioiden kohdalla.

Toivottavasti jaksoitte lukea tänne asti, olette harvinaisen kaunis nainen, mutta siltikin mielestäni väärällä puolella aitaa.

Kiitos."

Mistäkö tiesin, minkä näköinen tipu oli kyseessä? Noh, ainahan tällaisissa tapauksissa on kohteliasta kurkata vihollisleirinkin suuntaan. Ainakin näin minä olen aina tehnyt.

EVVVKVR

Yritin sitten lähettää näille teiniekoterroristeille (EVR eli eläinten vapautusrintama) palautetta sivujensa kautta, mutta koskapa terveisten lähettäminen sitä kautta tyssäsi tekniseen ongelmaan, päätin blogini soveltuvan siihenkin. Alkuperäinen tekstini, ilman nimeäni (Xavier ei ole oikea etunimeni, sukunimestäni en ole aivan varma):

"Tekipä varmasti hyvää Natura-alueen lintukannalle tuo minkkien vapauttaminen. Ihan siltä varalta, ettette tiedostaneet asiaa, niin minkit ovat kaikkiruokaisia, ja etenkin linnut niille kelpaavat ruoaksi mainiosti. Eipähän muuten, mutta tuhositte sitten luonnonmukaista lintukantaa luonnonsuojelualueelta. Toivottavasti olette tyytyväisiä siihen. Turha lieneekään kertoa, että olette suoraan vastuussa, mikäli muutama laji päätyy sukupuuttoon toimintanne johdosta."

Näin, toivottavasti ne perkeleen huligaanit löytävät tiensä tännekin, sillä minusta luonnon ja eläinten suoranainen ja välillinen tuhoaminen osoittaa sangen suurta julmuutta EVR:n puolelta. Häkeissä elukat sentään saavat ruokaa, ilman tarvetta ryhtyä möyhentämään luonnonsuojelualuetta palasiksi.

Noh, onneksi teinit eivät osaa ajatella omilla aivoillaan. Onpahan jotain, mihin vedota.

Huomautus.

Jostain syystä blogger.com elää osaltani vieläkin eilisessä. Edellinenkin blogimerkintäni oli tältä päivältä eli syyskuun ensimmäiseltä. Nähtävästi esi-isäni olivat oikeassa; koneissa ne pahat henget asuvat.

Pikkupoikien pelihelvetti

Kaverini, Archie, oli sitten bongannut työpaikkailmoituksen, jossa etsittiin työntekijää paikalliseen peliluolaan. Kyseinen termi oli minulle sen verran hämärä, että päätin käväistä katsomassa moista, kävelymatkaa mokomaan kun tuli kokonaiset 200 metriä. Alunperin ilmoituksessa työtehtäviksi oli määritelty "pelien esittely, pelaajien ja nuorison valvonta ym." Kyllähän minä pelejä olen pelannut ja paljonkin, tosin vain tietokoneella ja satunnaisesti konsoleilla, mutta en minä kyllä ihan tuollaista pelihelvettiä osannut odottaa. Ei muuten, mutta ilmoituksessa olisi voitu edellyttää hakijoilta itsesuojeluvaiston puutetta, ainakin mitä todennäköisiin mielenterveysongelmiin tulee.

Ensiksikin, mitä ihmeen järkeä on joissain Warhammer-figuureissa? Kahden euron valmistuskustannuksilla tehtyjä muovimöhkäleitä myydään satasen pakkauksissa. Sitten niillä muovimöhkäleillä pelataan toisten pelaajien muovimöhkäleitä vastaan. Kyllä minä sen vielä ymmärrän, että jotkut (Gary) ostavat harmaita muovimöhkäleitä, maalatakseen niistä punaniskoja, japsipaskoja, tai kommunistipellejä, mutta Warhammerin idea menee minulta totaalisesti ohitse - ellei sitten rahastusta lasketa. Kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan noppapeli.

Samaan kategoriaan menevät myöskin, mielestäni, erilaiset keräilykorttipelit. Yritä siinä sitten olla pyörittelemättä silmiäsi, kun lauma kahdeksanvuotiaita vyöryy tiskille kuin lauma nälkäisiä hyeenoita, kyselemään joistain Pokemon-korteista. Keräilykorttien saalistaminen ei näytä koskaan tyydyttävän kyseisten laumaeläimien nälkää, vaan aina pitää saada parempi pakka kuin kaverilla on. Muovilla on hintaa siinäkin, paitsi silloin kun pikkujannu, itkua tuhertaen, yrittää päästä eroon persereiästään tultasyöksevästä päästäisestään. Ei saatana.

Olihan siellä onneksi jotain järkeviäkin harrasteita tarjolla, kuten biljardi ja darts. Takahuoneesta löytyi isojen poikien peliareena eli Texas Hold'em-pöytä. En minä välttämättä osaa kuvitella itseäni kakaroita huijaamaan, mutta korttipelit ovat aina kivoja. Presidenttiä ja neekeriä kun on tullut aikoinaan pelattua paljonkin. Aina tosin vain ihan tolkuttomassa hutikassa.

Eihän työpaikassa tokikaan sinänsä mitään vikaa olisi, mutta joutuisin ilmeisesti opettelemaan erilaiset keräilykorttipelit itsekin. Moinen ahdistaa ajatuksena melkoisesti. Toivottavasti edes työtuntien määrä ja palkkaus olisivat perseestä. Maanantaina pitäisi myöskin puljun überführerin olla paikalla, joten kenties silloin selviää mahdollinen tulevaisuuteni muovibisneksessä.

Pelottaa jo valmiiksi.

Ammatinvaihtoa harkitsemassa

Olen tullut siihen tulokseen, että IT-alalla jatkamiseni johtaisi, suurehkolla todennäköisyydellä, täydelliseen loppuunpalamiseeni ja ennenaikaiseen kuolemaani. Saatan olla väärässäkin, mutta vaikuttaisi siltä kuin valtavat työmäärät ja jatkuva stressi johtaisivat sangen runsaaseen alkoholinkäyttöön, erityisesti IT-alalla toimivien henkilöiden keskuudessa. Eipä silti, onhan alkoholi parasta sisäisesti nautittuna, mutta rajansa kaikella. (Jahka saan tämän blogimerkinnän kirjoitettua, lähden hakemaan 12-packin lähikaupasta.)

Tein tänään sähköisen hakemuksen metallialan koulutukseen. Kyseessä on luonnollinen jatkumo oman musiikkimakuni kehittymiselle, viimeisen parin vuoden aikana. Raskasta örinämetallia kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen, että metallialahan on sangen seksikäs otus. Ainakin omien kokemuksieni mukaan, naiset valitsevat mielummin sellaisen kumppanin, joka ei ala heti ensitapaamisella selittämään heille Linux-jakelujen eroista ja aliverkottamisesta. Minut on onneksi kasvatettu arvostamaan kaikenlaista työtä, joten sikäli ammatinvaihto ei saisi minua tuntemaan itseäni epäonnistuneeksi tapaukseksi. Toisaalta, IT-alan koulutuksesta ja työkokemuksesta lienee minulle paljonkin etua tulevaisuudessa, etenkin mikäli saisin erikoistuttua joko CNC-koneistajaksi tai robottihitsaajaksi.

Toki, muillakin aloilla on omat houkutuksensa. Lastentarhanopettajalla olisi varmaankin ihan hyvät mahdollisuudet yksinhuoltajaäitien iskemiseen, mutta luultavasti ne suhteet kariutuisivat hyvinkin pian siihen, kun opettaisin lapsille kuitenkin heti alkuunsa, miten Internetistä saa näppärästi etsittyä ns. aikuisviihdettä. Toisaalta, saattaisipa minulla palaa pinnakin niihin ADHD-kakaroihin sen verran lahjakkaasti, että karjuisin niitä pirun pilttejä olemaan hiljaa ja katsomaan seinää tai nukkumaan. Hautausurakoitsijana voisi olla ihan kivaa. Ainakaan asiakkaat eivät valittaisi. Omaisten iskeminen, ukin haudan äärellä, saattaisi kuitenkin osoittautua hivenen vaikeaksi. Lisäksi, minä en pelkää mitään, tässä maailmassa, niin paljon kuin mörköjä ja zombeja. Yritäpä siinä sitten viritellä keskustelua jonkun kivan tyttelin kanssa, kun penteleet karkaavat haudoistaan aina työpäivän päätteeksi, saatana.

Ehkä minä vain tyydyn katsomaan, mihin tässä vielä päädytään.

Kuusikymmentäneljä syytä elää

Kuten kaikki lapsuutensa 1980-luvulla viettäneet silmälasipellet tietävätkin, kyseisen vuosikymmenen ehdottomasti merkittävin tapahtuma meille, pikku nörttiperkeleille, ei suinkaan ollut IBM PC-tietokoneen julkistaminen vuonna 1981. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Commodore 64 oli vuosikymmenen merkittävin kotitietokone, johon minulla itselläni liittyy niin hyviä kuin huonojakin muistoja. Kone oli teknisesti sangen edistynyt, etenkin aikaansa nähden, ja itselleni ehdottomasti parhaat muistot liittyvät "kuusnepan" legendaariseen SID-äänipiiriin, jonka sulosointuja kuuntelin kaverini luona melkeinpä päivittäin, silmälasit huurussa ja vaahto suupielistä valuen. Valitettavasti, eräs lapsuuteni traagisimmista hetkistä liittyi juurikin hetkeen, jolloin sain ensimmäisen kotitietokoneeni.

Oli kaunis alkukesän päivä, vuonna 1985. Linnut visersivät iloisesti, käki kukkui, ja lämmin ilmavirta sai kaiken olevaisen nauttimaan yhteiselostaan tuona ihanaisena hetkenä. Kissa löntysteli laiskasti pitkin pihamaata. Minulla oli jännää. Olin noin tonnin painoinen pikkupoika, odottamassa Jack Tramielin näköistä Messiasta saapuvaksi pahvilaatikossa. Hikoilin kuin porsas ennen joulua, vyöryen levottomana paikasta toiseen. Lopulta odotus viimeinkin päättyi ja sain haltuuni pahvilaatikon. Katsoin laatikkoa ja silmäni pullistuivat. Syvältä, keuhkojeni pohjalta, kumpusi kerrassaan epäinhimillinen rääkäisy, joka rikkoi kaikki tunnetut fysiikan rajoitukset, mitä ääniaaltojen etenemiseen välittäjäaineessa tulee. Kissa menetti karvoituksensa, sokeutuen samalla välittömästi. Linnut kärventyivät lennosta ja käki menetti äänensä. Ukkospilvet alkoivat kerääntyä taivaalle, pimentäen Auringon. Taivaalta alkoi tipahdella tulikiveä. Lopulta sain keuhkoni tyhjäksi ja hetkisen hyperventiloituani, sain itseni edes jotenkuten taas hallintaan. Katsoin laatikkoa epäuskoisena. Olivat sitten ostaneet minulle MSX:n.

Kyllä, omistan Commodore 64:n. Kauan siihen tosin menikin.

Parisuhdetta etsimässä

Pidän älykkäistä naisista. Näihin kolmeen sanaan tiivistynee kaikista suurin ongelmani, mitä parisuhteen etsimisessä minulle vastaan voi tulla. Toiset kolme sanaa voisivat toki olla "en käy suihkussa", mutta valitettavasti tänään kävin. Valitettavasti sen vuoksi, että tapasin älykkään naisen. Eikä siinä vielä mitään, mutta kaunis, reippaasti alle kolmekymppinen tummaverikkö (ilman sormusta) aiheutti minulle niin pahan oikosulun, etten tullut taaskaan ajatelleeksi, ennen kuin avasin suuni. Hän pahoitteli ilmastoinnin mukana leviävää katkua, johon täräytin sitten itsetuntoni kaikilla rippeillä: "No, en se ainakaan minä ole tällä kertaa. Kävin kuitenkin aamulla suihkussa." Seurasi hetkinen hämmentynyttä hymyilyä ja pienet pirut hyppivät tasajalkaa mielessäni, mielenterveyteni trampoliinilla. Lopun ajan virastovierailustani tyydyin olemaan kuivan asiallinen, perkele.

Perusongelmani on siis hyvin yksinkertainen; pidän kauniista, älykkäistä naisista, mutta kaikki älykkäät naiset osaavat ajatella sen verran lahjakkaasti, että pysyvät minusta taatusti kaukana. Asiaa saattaisi auttaa, mikäli olisin vartaloltani lähellekään alfauros, mutta keskivartaloni on siinä määrin kehittynyt, ettei peruslihaksikas kroppanikaan osaa puskea itseään oikeastaan esille - paitsi aina siinä kiusallisimmassa mielessä, tietenkin.

Pitäisikö tässä ryhtyä kuntoilemaan ja teipata suunsa kiinni jeesusteipillä? Häh? Ehdotuksia otetaan vastaan. Menenkin tästä tiputtelemaan pianoja ihmisten päälle.

Uutisia Etelä-Amerikan kiertueelta.

Argentiinalaisen tiedemiehen uskotaan ratkaisseen erään Maailmankaikkeuden pitkäikäisimmistä arvoituksista. Jorge Campos, 54, on kuluttanut koko elämänsä tutkimalla ns. mustien aukkojen parittelukäyttäytymistä. Eilen pitämässään lehdistötilaisuudessa Campos ilmoitti todistaneensa ensimmäistä kertaa mustan aukon syntymää. Todisteena tapahtumasta, Campos näytti alivalottunutta valokuvaa kahdesta mustasta täplästä, joiden keskellä oli kolmas, pienempi täplä. "Mustien aukkojen syntyyn vaikuttaa niin humalatila kuin varsinaisen parittelutapahtumankin onnistuminen." Lisää aiheesta Internetissä taas joskus.

Chileläinen kirjaketju on päättänyt lopettaa Tove Janssonin klassikkosadun, "Kuka lohduttaisi Nyytiä?", myynnin ketjunsa kaikissa toimipisteissä, ehdottaen samalla Chilen kulttuuriministeriölle koko maan kattavaa myyntikieltoa. Päätökseen johti Chilen kansallisen tilastokeskuksen suorittama ovensuukysely, jonka perusteella Nyytiä lohduttaisivat etupäässä pedofiilit, itsensäpaljastajat, ja poliitikot. "Ei kai Nyytiä nyt, perkele, kukaan tervejärkinen lohduttaisikaan. Se on kuitenkin semmoinen itsesäälissä rypevä pikku paska", totesi kirjaketjun johtaja, August Garcia.

Murheiluruutu

"Tervetuloa, hyvät katsojat, jälleen kerran seuraamme! Tänään meillä onkin vieraana moninkertainen tulisilla hiilillä istumisen maailmanmestari, ja maailmanennätysmies, Yrjänä Putkonen. Tervetuloa Murheiluruutuun, Yrjänä." Kuva siirtyy tekoleppoisan oloisasta, mursuviiksisestä juontajasta, pieneen, hermostuneeseen mieheen.
"Kiitoksia, kiitoksia..." Silmälasien takana pyörivät silmät hakevat epätoivoisesti kiintopistettä, johon katsoa, päätyen sitten juontajan viiksiin.
"Niin, moni ei varmasti ole edes kuullutkaan tällaisesta murheilulajista, kertoisitko hieman lajin taustoista, ja miten itse löysit tulisilla hiilillä istumisen?" Mursuviikset leviävät levottomaan hymyyn.
"Noh, siinähän kävi sillä lailla, että mie olin tuossa vielä muutama vuosi sitten IT-alalla töissä, ja olin osakkaanakin yhessä virmassa, parin muun kaverin kanssa... " Hymy juontajan kasvoilla muuttuu selkeästi hämmentyneeksi.
"Ja niin siinä sitten kävi, niin kuin arvata saattaakin, eli toimitusjohtaja otti ja makseli firman rahoilla vähän omiaan pois eli satatonnia hukkui jonnekin kolmessa kuukaudessa, kun niillä rahoilla piti alunperin kokonainen vuosi pyöriä..." Karvoitus juontajan nenän alla ryhtyy etsimään reittiä kulmakarvoihin.
"Siinä oli sitten vielä laiton irtisanominen ja pari oikeusjuttua kaupan päälle, niin meinasi mennä kokonaan usko elämään..." Hermostunut silmäpari räpyttelee pari kertaa, odottaen selkeästi juontajan jatkavan tästä.
"Niin, jaa, noh... Sinä olet nyt sitten kuitenkin löytänyt uuden suunnan elämällesi, kerrohan jotain tästä harrastuksestasi, jos sitä enää tuolla tasolla sellaiseksi voinee kutsua?" Juontajan katse harhailee hetkisen aikaa, pöydälle levinneen paperinipun ja vieraan välillä, päätyen kuitenkin vieraaseen.
"Noh... Miehän käväisin siinä sitten lääkärillä valittamassa, kun ei meinannut tulla elämästä mitään, ja päässä pyöri vaan koko ajan se kuinka mukavaa olisi ottaa sähköporakone ja porata sitä vitun pikku possua poskionteloon..." Pienen miehen hermostuneisuus muuttuu raivostuneisuudeksi.
"Unissanikin koko ajan, saatana, tapoin sitä läskiä uudestaan ja uudestaan. Kerrankin laitoin sen, perkele, kiviuuniin, paistoin, ja söin! Ei, helvetti, kyllä siinä oli jo lääkärille mentävä..." Pieni mies puuskuttaa kuin olisi juuri juossut maratonin. Juontaja ei sano mitään, mutta hänen viiksensä ovat lähteneet valumaan.
"Mutta niin, lääkäri oli sitten sitä mieltä, että olisi varmaankin parasta, jos mie löytäisin itselleni jonkin uuden, rentouttavan harrastuksen. Sitä kautta mie tämän hiililläistumisen sitten löysin. Aikalailla samaa jatkumoahan tämä toki onkin IT-alalla toimimisen jälkeen..." Vierailija vaikenee, painaen katseensa hermostuneena lattiaan.
"Niin... Noh, onhan se varmasti niinkin. Mitenkäs tässä lajissa oikein tuo harjoittelun ja levon suhde, vammoiltakaan ei varmasti voine välttyä?" Juontajan katse on lasittunut, mutta ammattitaito pelastaa haastattelun jatkoajalle.
"Juu, siitä muuten tulikin mieleen, että toisin kuin varmasti siellä kotikatsomoissa ajatellaan, niin tämähän on ihan välineurheilua siinä kuin muutkin lajit. Mie olen itse käyttänyt näitä ruotsalaisia grillihiiliä, kun niillä tulee semmoinen, tiekkö, kotoinen tunnelma tuonne perseeseen. Vähän niinkuin lapsuudessa mummolassa olisi, kun näille istahtaa..." Pieni mies on nostanut katseensa, ja puuskuttaa jälleen - innostuksesta. Juontajan otsalle on noussut hikipisaroita.
"Niin, ja grilli on tärkeä! Pitää olla, kato, mahdollisimman tasainen pinta, ettei jää niitä ritilänjälkiä takapuoleen joka helvetin harjoituskerrasta... Mitään pahempia loukkaantumisia mulla ei ole ollut, mitä nyt pari kertaa on hieman nivuset venähtäneet. Persehän toki palaa tässä ihan säännöllisesti..." Vierailija nostaa pussin ruotsalaisia grillihiiliä pöydälle ja virnistää mielipuolisen railakkaasti. Juontaja ei edes katso, vaan kävelee studiosta pois.
"Näitä mie tosiaan käytän... Perkeleen hyviä hiiliä!"