Viikon törkeimmät kuulumiset.

Kävinpä sitten maanantaina työhaistattelussa. Vaasa oli kovin aurinkoinen ja mielestäni lämpöäkin piisasi, mutta kyse taisi olla ennemminkin pukeutumisestani kuin kasvihuoneilmiöstä. Minua on kuitenkin aina kovasti kiusannut kyseisen kaupungin jakomielinen luonne, nytkin tunsin itseni turistiksi göteborgilaisessa puistossa, jossa Börgen nahkahousut kitisevät tukevasti Göranin pulleaa etumusta vasten. Eipä silti, en minä kyseisessä kaupungissa (Vaasa) kovinkaan montaa tuntia oleskellut, mutta jotenkin minua jäi häiritsemään se tosiasia, etten kuullut juuri kenenkään vastaantulleen höpöttelevän muulla kielellä kuin ruotsiksi. Edes vastaantulleet kahjot eivät jutelleet itselleen suomeksi.

Firma, johon ruhoni tungin, sijaitsi Vaasan yliopiston ruotsinkielisen "osaston" (hullujahan ne ovat, osastolle joutavatkin) yläkerroksessa. Löydettyäni viimein tieni kyseiseen paikkaan, oli järkytykseni suuri, huomatessani toimitilojen pitävän sisällään kaikki klassisen kauhuelokuvan ainekset. Proletaarit istuivat palleillaan kuin zombiet, puhumatta toisilleen, ainoastaan näppäimistöjen hiljainen nakse kaikui valkoisista seinistä. Ei soinut humppa, ei kuulunut lasten nauru. Esittelin siinä sitten itseni ja minut ohjattiin, kovasti erään NHL-maalivahdin kloonilta muistuttavan svedupellen toimesta, lopulta istumaan omituisenväriselle ja -näköiselle design-sohvalle, jonka suunnittelija oli ollut selkeästi enemmän aineissa kuin minä ikinä. Seuranani oli pari epäinhimillisesti muotoiltua nojatuolia, sekä hedelmäkori, jonka sisältö paljastui parin haukkaisun jälkeen kovin muoviseksi. Maku ei tosin ollut lainkaan ikävä. Haistattelijakin saapui piakkoin palaveristaan, jonka jälkeen päästiin itse asiaan.

Valitettavasti asiaa oli kovin vähän. Minusta on aina hämmentävää, miten pahasti ameebantasoisia ihmisistä tulee, kun he joko joutuvat tai pääsevät asemaan, jossa uusia innovaatioita ei enää tarvita, vaan kaikki tarpeellinen on jo heidän puolestaan keksitty. Yleinen näköalattomuus heijastui tämänkin yksilön mielipiteistä, ilmeisesti ihmisen pitäisi valita vain yksi ja ainoa tie, jota kulkea kehdosta hautaansa saakka. Tämä näkemys kulminoitui kahteen seikkaan, jotka minulle tuotiin selkeästi esille. Ensiksikin, menneisyyteni on nähtävästi hämmentävä, koskapa en ole heti lukion jälkeen hypännyt IT-alalle, vaan etsinyt omaa tietäni hieman kauemmin kuin kenties monet muut kanssaihmiseni. Kuten haistattelija minulle asian totesikin; "Sinulla ei ole nähtävissä selkeää suuntaa." Noh, mielestäni olen kuitenkin viimeiset viisi vuotta työskennellyt sangen uutterasti sen eteen, että minulla paikka tällä alalla olisikin. Toisaalta, kyseinen tohvelieläin myöskin kertoi minulle, ettei asenteeni ollut hänen mielestään "oikea". Mielestäni on aivan sama, mikä minun työnkuvani tulee olemaan. En halua lähteä vetämään tiukkaa linjaa välille järjestelmä-/ohjelmointityö, koskapa mielestäni pystyn hallitsemaan enemmänkin asioita kuin pelkästään keinotekoisen tiukasti rajatun segmentin tältä alalta. Valitettavasti asia ei tuntunut menevän perille. Mikä ihme oikein näitä ihmisiä vaivaa, pitääkö asiat aina rajata hyvin tiukasti, ja estää täten oma henkilökohtainen kehittymisensä muillakin osa-alueilla? Olen kiinnostunut niin ohjelmointi- kuin järjestelmäpuolenkin tehtävistä. Yksinkertaista, vitun läskiaivot.

Olen tullutkin siihen tulokseen, etten ole ottamassa kyseistä työpaikkaa vastaan, vaikka moista minulle huomenna tarjottaisiinkin. Viikon ajan olen asiaa pohdiskellut ja yhä varmemmalta vaikuttaa siirtymiseni vuoden 2008 alusta lähtien yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi eli yrittäjäksi. Ainakaan silloin minua eivät sido toisten määrittelemät turhat ehdot, vaan voin aina itse päättää tekemisistäni ja toimialastani. Mielestäni haistattelijan kaltaiset runkkarit eivät tajua elämässä olevan jotain muutakin kuin vain yhden suunnan, itseäni ainakin on aina kiehtonut IT-alan monipuolisuus, myöskin mitä haasteisiin ja oppimiseen tulee. Eniten minua kai kirveltänee hänen vaatimuksensa, jonka mukaan minun pitäisi vielä opiskella lisää alalta, mikäli kyseistä työpaikkaa hamuaisin, aivan kuin jossain tietoteknisessä insinöörikoulutuksessa oppisi mukamas koodaamaan. Ainakin hyvä ystäväni, Thomas, on osoittanut tämän harhaluulon vääräksi. Töissä oppii, oikea tarve on kuitenkin aina oikea tarve, oikean deadlinen ollessa oikea deadline. Repikää siitä, saatanan svedupellet.

Tiistaina käväisinkin sitten Gayhavalla. Olin ilmeisesti harjoittanut tehotonta kommunikointia, käydessäni tapaamassa Nordea-pankin toimihenkilöä, syyskuun puolivälissä. Väärinymmärryksen seurauksena, jouduin käväisemään makselemassa opintolainojeni korot erikseen - samalla tosin tuli hoidettua tämänkin kuukauden maksut. Siltä reissulta ei ole pahaa sanottavaa.

Loppuviikko on mennyt sitä samaa rataa kuin aina ennenkin. Keskiviikkona taisin pyrähtää pikaisesti oikeusavulla ja paikallisessa työvoimatoimielimessä. Eipä mennyt Helsingin reissu läpi jälkimmäiselle, olisi pitänyt hakea avustusta työnhakumatkaani varten jo ennen matkustamista. Viikonloppu on ollut jälleen kovin sumuinen ja hämärä, ainakin henkisesti, mutta tänään olen viihdyttänyt itseäni esim. John Woon elokuvilla. Hämmentävää sinänsä, miten paljon sianverta voikaan yhden elokuvan aikana kuvaruudulla lennellä. Eipä silti, väkivalta on aina mukavaa viihdettä. Ainakin silloin, kun siitä ei tarvitse lueskella iltapäivälehtien nettisivuilta.