Helsinki City Boy

Päädyin sitten harharetkeilemään pääkaupunkimme keskustaan. Kavereillani on ollut jokin ihme hinku päästä tänne asumaan. Koskapa mokomat olivat minusta mukamas huolissaan, ihan kuin minusta joku joskus oikeasti välittäisikin, niin tännehän sitä piti itsensä raahata. Saatana, hulluja täynnä koko kaupunki, kuten muistelinkin. Toisaalta, mitäpä minun kavereistani nyt muutenkaan voisi epäillä.

Toisten parisuhdehelvetti on vain toisten helvetti. Tämän minä olen jälleen kerran huomannut, etenkin ruokapöydässä. Jos nainen sattuu kysymään jotain, ihan miten viattomalta kysymys saattaisi sinänsä vaikuttaakin, on kyseessä aina ansa. Vastaatpa mitä tahansa, niin siitä tulee hänelle aina hyvä syy ukkonsa haukkumiseen. Toisaalta, minä olen sentään ollut kiltti poika, enkä ole edes pissannut kenenkään sänkyyn tai sohvaan. En edes kaverini Tommyn, jonka kanssa vietin mielenkiintoisen iltapuhteen aina aamuseitsemään asti. Onneksi se perkeleen Arch Linux suostui asentumaan siihen HP:n läppäriin, vaikka koville ottikin.

Joitakin huomioita olen toki ehtinyt tekemään reissullani. Nähtävästi kaikki Helsingin hissit on valmistettu joskus 1930-luvulla, painorajoituksen ollessa aina tasan 240 kilogrammaa. Eipähän muuten, mutta hissin natina ja tutina saavat polvet kovin hyytelöiseksi, etenkin kun hissiin on ahtautunut kolme miestä, joiden keskipaino on reippaasti yli sata kiloa. Mainittakoon myöskin, että muinaiset egyptiläiset olivat oikeassa. Kissat ovat, saatana, itse pahalaisen ruumiillistuma. Luulisi evoluution sentään saaneen aikaan kissanpaskaa, joka haisee ruotsalaisen missin sukupuolielimille, mutta eihän niin hyvin ole tietenkään voinut käydä. Eipä silti, en ole päässyt haistelemaan yhdenkään ruotsalaisen missin sukupuolielimiä, joten kenties ne sitten haisevatkin kissanpaskalle. En tiedä. Ehkäpä minä tyydyn vain naulaamaan sieraimeni umpeen.

Aloitetaanpas tämä kappale arvoituksella. Mitä yhteistä on Helsingillä, Kauhavalla, ja Sotkamolla? Maantieteellinen sijainti ei ainakaan liene yhdistävä tekijä. Sen sijaan eilen illalla tuli kyllä huomattua sekin tosiasia, ettei Helsingissäkään pysty olemaan pelkkä anonyymi juoppo. Baarissa kun tupsahti pöytäseurueeseen mieshenkilö, joka tunsi minut, mutta jonka henkilöllisyydestä minulla itselläni ei ollut mitään hajua. Oli kuulemma ollut samalla luokalla kuin eräs, nimeltämainitsematon, Elisan asiakaspalvelija. Ei saatana, pitänee lähteä seuraavaksi Kuubaan parille huurteiselle. Sielläkin tosin varmaan tulisi heti ensimmäinen vastaantulija huutamaan sukunimeäni ja pokkuroimaan likaisia varpaitani, samalla kun yrittäisi lankata silmälasini, ja hinkata muniini hieman magnesiumia.

Ei saatana. Pakko hilata itsensä tästä johonkin muualle.