Radio Rock, voihan vittu

Taisin sitten mokata eilen oikein kunnolla. Ei sillä, että mokaamisessa minulle mitään järin uutta ja ihmeellistä olisi, mutta tällä kertaa minua on ryhtynyt ahdistamaan oikein tosissaan. Olen vakuuttunut siitä, että kyseessä on salaliitto minua vastaan, osallisina lienevät ainakin taiwanilaiset emolevyvalmistajat, Radio Rock, ja Oy Sinebrychoff Ab.

Koko eilisen päivän koneeni katkoi virtoja niin saatanasti, mutta saatuani idean hakea Radio Rockiin juontajaksi, koskapa mokomat moista itselleen ovat hamuamassa, päätin niellä kyyneleeni ja puskea vaikka väkisin läpi sen paskanruskean kiven, jota myöskin Internet-pohjaiseksi rekrytointifirmaksi sanotaan. Miksi helvetissä Nelonen, jota tähän saakka olen pitänyt edes jokseenkin älykköfirmana, on mennyt siirtämään koko rekrytointinsa jollekin monster.fi:lle? Yritä siinä sitten, saatana, vääntää hakemusta, CV:tä, ja saatekirjettä kasaan, kun koneesta on virrat pois parin minuutin välein. Siinä alkoi V-käyrä nousemaan sangen jyrkästi, ja flunssantappoon varattu 12-pack tyhjenemään kiivaaseen tahtiin, kun hakemisesta ei tuntunut tulevan mitään.

Niinpä löinkin koneeni atomeiksi. Vetäisin kaikki ns. turhat piuhat pois eli esimerkiksi optista mediaa ei ole tällä hetkellä käytössäni. Käytin virtakaapeleita irti ja vaihdoin muistikampojen paikat, muuttaen samalla niiden järjestyksen. Arvatkaapa auttoiko. Eihän siitä mitään apua ollut, ensimmäisellä uudelleenkäynnistyksellä tosin kesti kymmenen minuuttia, ennen kuin kurkustani kohosi tuskanulvahdus, raavaaseen kirosanaan kiteytyneenä. Olin juuri ehtinyt monster.fi:n kanssa siihen pisteeseen, jossa Radio Rock:n paikkaan olisi saanut haettuakin, kun virrat napsahtivat pois. Join lisää Koffia. Käväisin parvekkeella vetäisemässä, jonkin Väli-Amerikkalaisen valtion vuosisadon verran, tupakkaa kitusiini. Vitutti.

Päätin yrittää vielä kerran. Tempaisin koneeni käyntiin kuin ruotsalaisvalmisteisen moottorisahan, naputtelin hurjan määrän täysin älyvapaata tekstiä, ja vastailin suurinpaan osaan monster.fi:n kysymyksistä "Vitut". Hikikarpalot otsallani, sahasin hakemukseni halki, poikki, ja pinoon. Viimeisen napinpainalluksen jälkeen, nostin käteni huojentuneena pystyyn. Sinne meni, hähähää. Pian tämän jälkeen huomasin, etten saanut millään varmistettua sitä, oliko valmiiksikirjoitettu saatekirjelmäni sittenkään tullut liitetyksi mukaan hakemukseeni. Koskapa koneeni oli, jostain kumman syystä, vieläkin elossa, päätin rikkoa hieman sääntöjä. Niinpä lähetinkin sähköpostia suoraan Sami Tenkaselle, joka vaikuttaisi olevan sangen korkeassa asemassa Nelosen radiopuolella.

Olin jokseenkin huojentunut. Pystyin siis juomaan pari viimeistä pulloa 12-packistani pois rauhassa, etenkin kun flunssaoireet tuntuivat oikeasti jopa moisella toiminnalla helpottaneen. Istuin ja odottelin koneeni tipahtamista virrattomaksi. Ei tapahtunut mitään. Kone jurrasi tasaisen tappavasti, aivan kuin pilkatakseen minua. Kului tunti. Ei edelleenkään tapahtunut mitään. Päätin ryhtyä nukkumaan, olihan kello jo kuitenkin noin puoli kaksi yöllä. Makasin sängyllä, odottaen koneen kuolemista. Kului puoli tuntia. Katsoin kännykästäni ajan kulumista. "Eikö se, saatana, NYT muka suostu kuolemaan?!" huusin itsekseni. Aloin ottamaan asian jo henkilökohtaisena vittuiluna, joten päätin olla nukahtamatta, ennen kuin kone luovuttaisi suosiolla. Laitoin Radio Rock:n soimaan ja ryhdyin tavaamaan kirjaa, jonka juoni oli yksiselitteisyydessäänkin sangen tyydyttävä, ainakin kyseisessä mielentilassa. Aina välillä vilkaisin vihaisena konetta, joka vain puhisi tasaisesti, aivan kuin tyytyväisenä saamastaan huomiosta. Kului tunti, ja toinenkin. Ei mitään muutosta tilanteeseen. Lopulta päätin luovuttaa ja ryhtyä nukkumaan, epäuskoinen ilme kasvoilleni jähmettyneenä.

Hetkeä ennen kuin tajuttomuus olisi nielaissut minut karvaiseen kitaansa, tajusin koneen äänen hiljenneen. Nyrkkiin pusertunut käsi nousi hiljaiseen mielenosoitukseen. Olin sittenkin voittanut, vaikka juontajan paikan olin tempuillani epäilemättä hävinnytkin.

Tätä tekstiä kirjoitettaessa, koneeni on kaatunut yhdeksästi. Onneksi minulla ei ole varaa uuteen emolevyyn, muutenhan elämässä menisikin aivan liian lujaa.