Olen juonut viime aikoina hyvinkin paljon kahvia, minkä johdosta vereni on luultavasti sisältänyt enemmän kofeiinia kuin punaisia verisoluja. Olenhan minä aina ollut koukussa kofeiiniin, mutta toisaalta pitänyt addiktiotani samanlaisena kansanperinteenä kuin vaikkapa mielisairauksia, alkoholismia, ja japanilaisvalmisteisia henkilöautoja. Sangen vakavana asiana siis sinänsä, mutta ei mitenkään erikoisena - juodaanhan Suomessa kuitenkin kahvia paljon, kulutuksen oltua noin 11,2 kilogrammaa asukasta kohti vuonna 2004. Näin ainakin, mikäli Tilastokeskukseen on uskominen, mutta toisaalta useimmat siellä työskentelevistä ovat alkoholisoituneita avopotilaita. Jotkut mokomista jopa ajavat japanilaisvalmisteisilla autoillakin.
Kaataessani, noin tunti sitten, itselleni lisää ilomyrkkyä keittimestäni, huomasin pohdiskelevani mahdollisuutta kuolla liialliseen kahvitteluun. En nyt tarkoita tällä mitään yleishyödyllisiä julkispalveluja, joita sanomalehtien pikkuilmoituksissa tarjotaan, vaan ihan aitoa, tukevaa kofeiinimyrkytystä. Vähänpä tiesin asiasta, joten päätin vilkaista Wikipediaa. Tarjolla olikin hyödyllistä yleistietoa aiheesta, erityisesti huomioni kiinnittyi seuraavaan kohtaan:
"In cases of much larger overdoses mania, depression, lapses in judgment, disorientation, loss of social inhibition, delusions, hallucinations, psychosis, rhabdomyolysis, and death may occur."
Ei minulle ainakaan ole koskaan kerrottu, että kahvia juomalla voi saada aikaan hallusinaatioitakin. Helvetti, mihin tässä kukaan enää LSD:tä tarvitsee, kun kerran kofeiinillakin pääsee tukevaan pilveen? Loistavaa! Rotilla ns. LD50-arvo kofeeiniannokselle on 192 milligrammaa ainetta eläimen painokiloa kohden eli moisella annostuksella joka toinen elukka heittää veivinsä. Ihmisillä vastaavan lukeman on arvioitu olevan 150-200:n milligramman tienoilla painokiloa kohden. Omassa tapauksessani, tarvitsisin siis noin 135 x 150 mg kofeiinia, mikäli aikoisin päästä otsikoihin miehenä, jonka tappoi ruma Philips-kahvinkeitin. Kertolasku tuottaa tulokseksi hulppeat 20,25 grammaa kofeiinia. Jotenkin epäilisin, ettei edes nykyisellä kahvinkulutuksellani päästä moiseen lukemaan kovinkaan helposti. Wikipedian mukaan kun lukema vastannee noin 36:tta litraa kahvia. Ainakin tarvitsen isomman kahvinkeittimen.
Kunhan tässä nyt sitten edes löytäisi riittävän annostuksen niitä hallusinaatioita varten. Kertoilen myöhemmin, mikäli tieteelliset kokeeni onnistuvat.
tiistai 20. marraskuuta 2007
tiistai 6. marraskuuta 2007
Määrittelemisen suunnaton vaikeus.
Olenpa sitten Helsingissä, kiitos minulle saapuneen uhkauksen, jonka mukaisesti minulle oltaisiin mahdollisesti tarjoamassa työpaikkaakin kyseisestä kaupungista. Koskapa Vaasan reissuni eivät ole tuottaneet, annetuista lupauksista huolimatta, yhteydenottoja, en suhtautune välttämättä kovinkaan optimistisesti tähänkään reissuun. Suhtautumiseeni tosin saattaa vaikuttaa se, ettei minulla ole kovinkaan miellyttävä olo tällä hetkellä.
Onhan minulla toki ollut mukaviakin hetkiä tälläkin reissulla, etenkin sunnuntai-iltainen Pro Evolution Soccer 6-turnaus on jättänyt yhtä järkyttävän jäljen niin peukalooni kuin sieluunikin, mutta olihan moinen ihan perkeleen kivaa, onneksi kavereiden firmalla on miellyttävä sohva ja helvetin iso LCD-näyttö. Eipä silti, viimeiseksihän minä toki sijoituin, mutta onneksi sain sentään yhden ansaitun tasapelin. Ilmeisesti pitäisi opetella enemmän noita konsolimaailman ihmeitä, mutta valitettavasti nykyinen taloudellinen tilanteeni ei paljonkaan mahdollista moisia harrasteita. Toisaalta, olen harkinnut oman "Ana"-pehmolelun ompelemistakin. Toivottavasti moisen voisi täyttää muoviräjähteillä.
Olen ajautunut syviin filosofisiin mietteisiin viimeisten parin tunnin aikana. Syynä lienee ollut se kuuluisa psykologinen tekijä, jonka johdosta oloni ei ole kovinkaan hyvä. Ei, se ei johdu siitä tosiasiasta, että olen juonut kymmenen olutta illan aikana, vaan hetkestä, jolloin tajusin tulleeni jälleen kerran tekemisiin menneisyyteni kanssa. Moiselle kun ei voi mitään, enkä ole lainkaan ylpeä useammastakaan asiasta tai hetkestä, mutta toisaalta olen, kuluneiden muutaman päivän aikana, pyrkinyt olemaan oma aikuinen, tylsähkö itseni. Ystäväpariskuntani pahemman puoliskon lausahdus aiheutti minulle kuitenkin synkähkön masentuneisuuden, jota en ole sinänsä heiltä peitellytkään, mutta onneksi he eivät ole myöskään asiaa huomannut - nähtävästi aikuinen, tylsähkö itseni on juurikin niin kaamea kuin tämänhetkinen oloni on. Eikä olossani sinänsä mitään, olen koko elämäni ajan jo tottunut olemaan masentunut, ja tällöin aina peittämäänkin asiaa hyvin, mutta mielestäni yksilön määritteleminen pelkästään sen kautta, mitä aiemmin on tapahtunut, ei välttämättä aina kuvaa tämän kulloistakin tilaa. Yritin olla tänään jopa kiltti ja huomaavainenkin, ostaen työssäkäyvälle nuorelleparillemme hampurilaisateriat - halvimmat moiset, tokikin - mutta tämäniltainen, hyvä nousuhumala muuttui kuitenkin ensin huonoksi nousuhumalaksi, ja nyttemmin odottelen mahdollisimman harmaata laskutilaa. Hämmentävää, kuinka jokin viaton huomautus voikaan pilata ihmisen olotilan näin totaalisesti.
Toisaalta, samalla tulemmekin siihen tärkeämpään kysymykseen. Miten itse määrittelen muut ihmiset? Olenko niinkin reilu ja anteeksiantavainen, että minulla olisi mitään oikeutta tuntea oloani huonoksi juuri nyt? Samalla tavoinhan minä itsekin toimin, arvioin ystäviäni ja läheisiäni useinkin menneisyytemme kautta, yrittäen kuitenkin samalla huomioida myöskin jokaisen nykytilanteen. Ihmisten persoonallisuudet muuttuvat vääjäämättä, eivät toki yleensä kovinkaan paljon, mutta muuttuvat kuitenkin. Mitä esimerkiksi ajattelen Sylvester Stallonesta? Onko hän minulle ainoastaan Rocky Balboa ja John Rambo, ilman ajatustakaan siitä tuskasta, joka hänelle on täytynyt aiheutua entisestä avioliitostaan tanskalaisen lipputangon kanssa? Hän on ollut aina minulle läheinen ystävä, vaikka emme ole koskaan oikeasti tavanneetkaan taikka muutenkaan kommunikoineet. Sellainen lyhyt jenkkipaska kun on, saatana. Ei, kyllä minä olen ihan yhtä ajattelematon kuin muutkin. Hyvä vain, että moinen tuli selväksi tässä ja nyt, nimittäin ajattelin seuraavaksi tuhota Garyn ja Jennyn ruokavarannosta muutaman voileivän. Eiköhän tämäkin tilanne saatane moisella selvitetyksi.
Semper Fi!!!
Onhan minulla toki ollut mukaviakin hetkiä tälläkin reissulla, etenkin sunnuntai-iltainen Pro Evolution Soccer 6-turnaus on jättänyt yhtä järkyttävän jäljen niin peukalooni kuin sieluunikin, mutta olihan moinen ihan perkeleen kivaa, onneksi kavereiden firmalla on miellyttävä sohva ja helvetin iso LCD-näyttö. Eipä silti, viimeiseksihän minä toki sijoituin, mutta onneksi sain sentään yhden ansaitun tasapelin. Ilmeisesti pitäisi opetella enemmän noita konsolimaailman ihmeitä, mutta valitettavasti nykyinen taloudellinen tilanteeni ei paljonkaan mahdollista moisia harrasteita. Toisaalta, olen harkinnut oman "Ana"-pehmolelun ompelemistakin. Toivottavasti moisen voisi täyttää muoviräjähteillä.
Olen ajautunut syviin filosofisiin mietteisiin viimeisten parin tunnin aikana. Syynä lienee ollut se kuuluisa psykologinen tekijä, jonka johdosta oloni ei ole kovinkaan hyvä. Ei, se ei johdu siitä tosiasiasta, että olen juonut kymmenen olutta illan aikana, vaan hetkestä, jolloin tajusin tulleeni jälleen kerran tekemisiin menneisyyteni kanssa. Moiselle kun ei voi mitään, enkä ole lainkaan ylpeä useammastakaan asiasta tai hetkestä, mutta toisaalta olen, kuluneiden muutaman päivän aikana, pyrkinyt olemaan oma aikuinen, tylsähkö itseni. Ystäväpariskuntani pahemman puoliskon lausahdus aiheutti minulle kuitenkin synkähkön masentuneisuuden, jota en ole sinänsä heiltä peitellytkään, mutta onneksi he eivät ole myöskään asiaa huomannut - nähtävästi aikuinen, tylsähkö itseni on juurikin niin kaamea kuin tämänhetkinen oloni on. Eikä olossani sinänsä mitään, olen koko elämäni ajan jo tottunut olemaan masentunut, ja tällöin aina peittämäänkin asiaa hyvin, mutta mielestäni yksilön määritteleminen pelkästään sen kautta, mitä aiemmin on tapahtunut, ei välttämättä aina kuvaa tämän kulloistakin tilaa. Yritin olla tänään jopa kiltti ja huomaavainenkin, ostaen työssäkäyvälle nuorelleparillemme hampurilaisateriat - halvimmat moiset, tokikin - mutta tämäniltainen, hyvä nousuhumala muuttui kuitenkin ensin huonoksi nousuhumalaksi, ja nyttemmin odottelen mahdollisimman harmaata laskutilaa. Hämmentävää, kuinka jokin viaton huomautus voikaan pilata ihmisen olotilan näin totaalisesti.
Toisaalta, samalla tulemmekin siihen tärkeämpään kysymykseen. Miten itse määrittelen muut ihmiset? Olenko niinkin reilu ja anteeksiantavainen, että minulla olisi mitään oikeutta tuntea oloani huonoksi juuri nyt? Samalla tavoinhan minä itsekin toimin, arvioin ystäviäni ja läheisiäni useinkin menneisyytemme kautta, yrittäen kuitenkin samalla huomioida myöskin jokaisen nykytilanteen. Ihmisten persoonallisuudet muuttuvat vääjäämättä, eivät toki yleensä kovinkaan paljon, mutta muuttuvat kuitenkin. Mitä esimerkiksi ajattelen Sylvester Stallonesta? Onko hän minulle ainoastaan Rocky Balboa ja John Rambo, ilman ajatustakaan siitä tuskasta, joka hänelle on täytynyt aiheutua entisestä avioliitostaan tanskalaisen lipputangon kanssa? Hän on ollut aina minulle läheinen ystävä, vaikka emme ole koskaan oikeasti tavanneetkaan taikka muutenkaan kommunikoineet. Sellainen lyhyt jenkkipaska kun on, saatana. Ei, kyllä minä olen ihan yhtä ajattelematon kuin muutkin. Hyvä vain, että moinen tuli selväksi tässä ja nyt, nimittäin ajattelin seuraavaksi tuhota Garyn ja Jennyn ruokavarannosta muutaman voileivän. Eiköhän tämäkin tilanne saatane moisella selvitetyksi.
Semper Fi!!!
keskiviikko 31. lokakuuta 2007
Hollywood ja kakka
Tulinpa sitten tutustuneeksi, näin inttertuubien välityksellä, miekkoseen nimeltään André René Roussimoff. Myöskin taiteilijanimellään, André The Giant, tunnetuksi tullut ranskalainen oli selvästikin ollut, ainakin eläessään, sangen sympaattinen otus. Miten muutenkaan voisi kuvailla henkilöä, josta aikoinaan otetut valokuvatkin painavat useita kiloja? Eipä silti, André oli useimmiten sangen lempeä mies, mikä noin 220-senttiselle ja 200-kiloiselle miehelle lienee ollutkin tärkeä luonteenpiirre. Kasvuhormonin liikatuotannosta kärsinyt André tiesi kuolevansa nuorena, joten hän päätti elää jokaisen päivänsä täysillä. Elantonsa vapaapainijana ansainnut mies tulikin tunnetuksi rajusta ryyppäämisestään, jota todistamassa ovat olleet monet lajin legendoista, mm. Hulk Hogan. Melkoista pelleilyähän amerikkalainen showpaini toki on, ainakin nykyisin, sovittuine ottelutapahtumineen, mutta minulle André-herrasta on tullut uusi idolini.
Jättiläismäinen mies oli erittäin suosittu niin faniensa kuin kollegoidensakin keskuudessa. Sosiaalisena luonteena, André ei halunnut viettää aikaansa yksin. Koskapa mies oli suurimman osan vapaa-ajastaan ryyppäämässä, hänen ystäväpiirissäänkään ei pahemmin selvinpäin aikaa vietetty - etenkin kun André, lähes poikkeuksetta, tarjosi aina juomat kaikille. Vaikka mies olikin erittäin suosittu Japanissa, jossa häntä kohdeltiin puolijumalana, hän itse ei kyseisestä maasta hirveästi pitänyt. Suurimpana syynä lienee ollut kaiken pienuus, niin hotellihuoneiden sängyistä aina moisten saniteettitiloihin asti. Miehellä olikin tapana repiä hotellihuoneistaan vessanovet irti, mahtuakseen edes jotenkin hoitamaan ulostustuokionsa. Mitä alkoholinkäyttöön tulee, eräällä japaninkiertueella miehen sponsorit tulivat antaneeksi hänelle laatikollisen kallista viiniä. Neljä tuntia myöhemmin, kiertuebussin kaartaessa seuraavalle painiareenalle, André olikin jo lopettelemassa viimeistä, kuudettatoista pullollistaan. Tämän jälkeen mies käväisi kehässä kolmen ottelun verran. Iltapuhteensa jälkeen, mies huomasi olevansa huonolla tuulella, joten Hulk Hogan lähetettiin hakemaan lisää juotavaa.
Myönnän toki, etten tiedä miehen painiuran saavutuksista juurikaan mitään, mutta tiettävästi suurin urheilullinen saavutus, ainakin näin suomalaisen miehen näkökulmasta, lienee ollut 119:n oluen kumoaminen kuudessa tunnissa. Tämän jälkeen mies tosin olikin sammunut hotellinsa aulaan, viettäen siellä seuraavan yönsä, pianopeitteen alla. Toisaalta, André oli itse aikoinaan todennutkin: "It usually takes two liters of vodka just to make me feel warm inside."
Koskapa André-herra oli kohtuullisen isokokoinen mies, myöskin Hollywood löysi hänet näyttelijäkseen. Etenkin elokuva The Princess Bride on jäänyt André-fanien mieleen, siinä kuin myöskin hänen kanssanäyttelijöidensäkin. Huhut elokuvan kuvauksista kertoivat krapulaisista näyttelijöistä, eikä ilmeisesti ohjaaja Rob Reinerkaan ollut kovin otettu miehen sivuvaikutuksesta näyttelijäkaartiinsa.
André kuoli sydänkohtaukseen v. 1993, 47-vuotiaana. Miehen tarina kerrotaan tänä vuonna valmistuneessa elokuvassa, Andre: Heart of The Giant, jonka ohjaajana on näemmä toiminut itse Rokki James Hollywood! IMDB:n mukaan elokuva ei ilmeisesti olekaan ihan niin huono kuin ohjaajan nimen perusteella saattaisi olettaa, mutta moisen saaminen katseluun saattaa siltikin olla hieman vaikeaa. Eipä silti, taidan kuitenkin yrittää.
Mitä IMDB:n antimiin tulee, niin huomasinpa sitten saitin hakutoiminnon antavan paljonkin viihdykettä, ainakin kaltaiselleni idiootille. Vai mitäpä tuumaatte moisesta nimestä elokuvalle? http://www.imdb.com/title/tt0345481/
Jättiläismäinen mies oli erittäin suosittu niin faniensa kuin kollegoidensakin keskuudessa. Sosiaalisena luonteena, André ei halunnut viettää aikaansa yksin. Koskapa mies oli suurimman osan vapaa-ajastaan ryyppäämässä, hänen ystäväpiirissäänkään ei pahemmin selvinpäin aikaa vietetty - etenkin kun André, lähes poikkeuksetta, tarjosi aina juomat kaikille. Vaikka mies olikin erittäin suosittu Japanissa, jossa häntä kohdeltiin puolijumalana, hän itse ei kyseisestä maasta hirveästi pitänyt. Suurimpana syynä lienee ollut kaiken pienuus, niin hotellihuoneiden sängyistä aina moisten saniteettitiloihin asti. Miehellä olikin tapana repiä hotellihuoneistaan vessanovet irti, mahtuakseen edes jotenkin hoitamaan ulostustuokionsa. Mitä alkoholinkäyttöön tulee, eräällä japaninkiertueella miehen sponsorit tulivat antaneeksi hänelle laatikollisen kallista viiniä. Neljä tuntia myöhemmin, kiertuebussin kaartaessa seuraavalle painiareenalle, André olikin jo lopettelemassa viimeistä, kuudettatoista pullollistaan. Tämän jälkeen mies käväisi kehässä kolmen ottelun verran. Iltapuhteensa jälkeen, mies huomasi olevansa huonolla tuulella, joten Hulk Hogan lähetettiin hakemaan lisää juotavaa.
Myönnän toki, etten tiedä miehen painiuran saavutuksista juurikaan mitään, mutta tiettävästi suurin urheilullinen saavutus, ainakin näin suomalaisen miehen näkökulmasta, lienee ollut 119:n oluen kumoaminen kuudessa tunnissa. Tämän jälkeen mies tosin olikin sammunut hotellinsa aulaan, viettäen siellä seuraavan yönsä, pianopeitteen alla. Toisaalta, André oli itse aikoinaan todennutkin: "It usually takes two liters of vodka just to make me feel warm inside."
Koskapa André-herra oli kohtuullisen isokokoinen mies, myöskin Hollywood löysi hänet näyttelijäkseen. Etenkin elokuva The Princess Bride on jäänyt André-fanien mieleen, siinä kuin myöskin hänen kanssanäyttelijöidensäkin. Huhut elokuvan kuvauksista kertoivat krapulaisista näyttelijöistä, eikä ilmeisesti ohjaaja Rob Reinerkaan ollut kovin otettu miehen sivuvaikutuksesta näyttelijäkaartiinsa.
André kuoli sydänkohtaukseen v. 1993, 47-vuotiaana. Miehen tarina kerrotaan tänä vuonna valmistuneessa elokuvassa, Andre: Heart of The Giant, jonka ohjaajana on näemmä toiminut itse Rokki James Hollywood! IMDB:n mukaan elokuva ei ilmeisesti olekaan ihan niin huono kuin ohjaajan nimen perusteella saattaisi olettaa, mutta moisen saaminen katseluun saattaa siltikin olla hieman vaikeaa. Eipä silti, taidan kuitenkin yrittää.
Mitä IMDB:n antimiin tulee, niin huomasinpa sitten saitin hakutoiminnon antavan paljonkin viihdykettä, ainakin kaltaiselleni idiootille. Vai mitäpä tuumaatte moisesta nimestä elokuvalle? http://www.imdb.com/title/tt0345481/
tiistai 23. lokakuuta 2007
Tätien sota.
Päätinpä sitten, masokisti kun olen, katsella kaikki Star Wars-elokuvat sarjakronologisessa järjestyksessä. Nyt olen päässyt jo niin pitkälle, että kaikki uudemmat hirvitykset ovat enää paha muisto vain, kautta aikojen ensimmäisenkin elokuvan tultua päätepisteeseensä. Kaksi olisi siis katsottavana, mutta sitä ennen lienee pakko tuoda esille joitakin ihmetykseni katalia aiheita.
Ensiksikin, vajavainen ymmärrykseni ei riitä käsittämään ensimmäisen "Death Star":n valmistukseen kulutettua aikaa. Moinen kun oli rakenteilla jo ns. Episodi III:n lopussa, jolloin avaruusaseman rakenne vaikutti jo olevan sangen pitkällä, ainakin silmämääräisesti arvioituna. Mihin ihmeeseen Imperiumi oikein kuluttikaan seuraavat 19 vuotta? Oliko raaka-aineista pulaa? Aiheuttivatko eri alojen ammattiliitot ongelmia, uusia palkkaratkaisuja neuvoteltaessa? Toteutettiinko rakennushanke alihankkijoiden kautta, ja maksettiinko, näin ulkoistetulle, työvoimalle riittävästi? Edes pidempiaikainen yleislakko ei selittäne näin pahasti myöhästynyttä rakennusprojektia, etenkin kun projektin johdossa oli niinkin jämerä mies kuin itse Darth Vader. En vain pysty ymmärtämään, käsittämätöntä moinen.
Toisekseen, verrattuna myöhempien (tai varhaisempien, elokuvakronologisesti ajatellen) aikojen hirvittäviin valosapelimittelöihin, Obi-Wan Kenobin ja Darth Vaderin horjahtelu ns. Episodi IV:n tappelussaan herätti selkeitä epäilyksiä molempien psykofyysisestä kunnosta. Kovin oli nimittäin hidasta toimintaa, ei moisella olisi olympiatasolle asiaa. Kenties 1970-luvun elokuvayleisö ei moiseen asiaan huomiotaan kiinnittänytkään, mutta minusta oli kuitenkin hämmentävää huomata, kuinka pahasti vanhuus olikaan päässyt nakertamaan molempien toimintaa. Vanhainkodissakin näkee rivakampaa liikehdintää, ensimmäisten humppatahtien kaikuessa ilmoille.
Kolmanneksi, kiinnitin huomioni selkeään epäkohtaan, mitä tieteiselokuvamaiseen uskottavuuteen tulee. Episodi IV:n aikana tehdään selkeä viittaus "varastettuihin datanauhoihin", mikä on sangen hassua. Suoritetaanhan nykyisinkin, toki, tietojen varmuuskopiointia nauha-asemilla, mutta kenties olisin siltikin suosinut jonkinlaista viittausta laserlevyihin, etenkin kun MCA ja Philips olivat tuoneet ensimmäisen prototyypin laserlevyteknologiastaan (LaserDisc) näytteille jo vuonna 1972. Ottaen huomioon sen tosiasian, että nykyisetkin tallennusratkaisut eli HD-DVD ja BluRay pohjautuvat lasersäteen käyttöön tiedon lukemisessa ja tallentamisessa, olisi ollut hyvinkin pitkäkantoinen ratkaisu vaihtaa dialogin viittaus datanauhoista laserlevyihin. Onneksi eivät kuitenkaan maininneet gramofoneista mitään.
Olisihan minulla vielä muitakin ihmetyksenaiheita, esim. matkalaukkujen kantamisen suhteen. Luulisi nyt sentään, teknologian kehityksen myötä, tulleen jollekin hiipparille mieleen rakentaa leijuva robotti huolehtimaan moisten kuljettamisesta. Samaten, hämmästelen yhä vain viihde-elektroniikan laajamittaista puuttumista Star Wars-galaksista. Eikö kukaan tosiaankaan harrasta 4D-potkupalloa?
Ensiksikin, vajavainen ymmärrykseni ei riitä käsittämään ensimmäisen "Death Star":n valmistukseen kulutettua aikaa. Moinen kun oli rakenteilla jo ns. Episodi III:n lopussa, jolloin avaruusaseman rakenne vaikutti jo olevan sangen pitkällä, ainakin silmämääräisesti arvioituna. Mihin ihmeeseen Imperiumi oikein kuluttikaan seuraavat 19 vuotta? Oliko raaka-aineista pulaa? Aiheuttivatko eri alojen ammattiliitot ongelmia, uusia palkkaratkaisuja neuvoteltaessa? Toteutettiinko rakennushanke alihankkijoiden kautta, ja maksettiinko, näin ulkoistetulle, työvoimalle riittävästi? Edes pidempiaikainen yleislakko ei selittäne näin pahasti myöhästynyttä rakennusprojektia, etenkin kun projektin johdossa oli niinkin jämerä mies kuin itse Darth Vader. En vain pysty ymmärtämään, käsittämätöntä moinen.
Toisekseen, verrattuna myöhempien (tai varhaisempien, elokuvakronologisesti ajatellen) aikojen hirvittäviin valosapelimittelöihin, Obi-Wan Kenobin ja Darth Vaderin horjahtelu ns. Episodi IV:n tappelussaan herätti selkeitä epäilyksiä molempien psykofyysisestä kunnosta. Kovin oli nimittäin hidasta toimintaa, ei moisella olisi olympiatasolle asiaa. Kenties 1970-luvun elokuvayleisö ei moiseen asiaan huomiotaan kiinnittänytkään, mutta minusta oli kuitenkin hämmentävää huomata, kuinka pahasti vanhuus olikaan päässyt nakertamaan molempien toimintaa. Vanhainkodissakin näkee rivakampaa liikehdintää, ensimmäisten humppatahtien kaikuessa ilmoille.
Kolmanneksi, kiinnitin huomioni selkeään epäkohtaan, mitä tieteiselokuvamaiseen uskottavuuteen tulee. Episodi IV:n aikana tehdään selkeä viittaus "varastettuihin datanauhoihin", mikä on sangen hassua. Suoritetaanhan nykyisinkin, toki, tietojen varmuuskopiointia nauha-asemilla, mutta kenties olisin siltikin suosinut jonkinlaista viittausta laserlevyihin, etenkin kun MCA ja Philips olivat tuoneet ensimmäisen prototyypin laserlevyteknologiastaan (LaserDisc) näytteille jo vuonna 1972. Ottaen huomioon sen tosiasian, että nykyisetkin tallennusratkaisut eli HD-DVD ja BluRay pohjautuvat lasersäteen käyttöön tiedon lukemisessa ja tallentamisessa, olisi ollut hyvinkin pitkäkantoinen ratkaisu vaihtaa dialogin viittaus datanauhoista laserlevyihin. Onneksi eivät kuitenkaan maininneet gramofoneista mitään.
Olisihan minulla vielä muitakin ihmetyksenaiheita, esim. matkalaukkujen kantamisen suhteen. Luulisi nyt sentään, teknologian kehityksen myötä, tulleen jollekin hiipparille mieleen rakentaa leijuva robotti huolehtimaan moisten kuljettamisesta. Samaten, hämmästelen yhä vain viihde-elektroniikan laajamittaista puuttumista Star Wars-galaksista. Eikö kukaan tosiaankaan harrasta 4D-potkupalloa?
maanantai 22. lokakuuta 2007
F5-maailmanmestaruus Suomeen?
Tulipa sitten katseltua formuloita, niin eilen kuin tänäänkin. Illalla tosin käytössäni oli vain MTV3:n nettisivujen reaaliaikainen tulosseuranta, minkä johdosta painelin nappulaa useammin kuin Michael Jackson. Paria kierrosta ennen kilpailun päättymistä huomasin tosin serverin alkaneen yskähdellä, sillä F5:n maaginen voima alkoi uhkaavasti hiipua. Eipä silti, mikäli lajissa jaettaisiin MM-titteleitä, olisin varmaankin ollut kohtuullisen hyvissä asemissa, Brasilian GP:n jälkeenkin.
Aamulla sitten katselin kisan brittiläisen ITV-televisiokanavan versiona, mutta moinen temppu aiheutti minulle kyllä taipumuksen tukehtua aamukahviini useamminkin kuin kerran. Selostajat kun olivat pahemmin pihalla kuin Matti Kyllönen ikinä. Riippumatta siitä, miten monta kertaa paikallinen asiantuntijasuuruus muistuttikaan Lewis Hamiltonin vaikeuksien johtuneen vaihdelaatikosta, selostaja muisti kertoilla herran moottorin pätkineen. Sangen surkuhupaisaksi koin etenkin kohdan, jossa moottorin kerrottiin tulleen uudelleenkäynnistetyksi herra Hamiltonin toimesta. F1-autoissa kun harvemmin näkee starttimoottoreita, painonsäästösyistä johtuen.
Torstaina on sitten seuraavana työhaastatteluni, Vaasassa jälleen. Tällä kertaa kyse on tosin eri firmasta kuin pari viikkoa sitten. Hyvä niin, sillä edellisestä orjalaivasta ei minuun otettu koskaan yhteyttä, vaikka minulle niin toki auliisti luvattiinkin. Jotenkin moinen temppu vain vahvisti mielikuvaani siitä, ettei kyseinen yritys ole kovinkaan ammattimaisella ja pitkäjänteisellä suunnitelmallisuudella etenemässä mihinkään suuntaan. Kohteliaisuus kun ei maksa sinänsä mitään, ainakaan jos puhelukustannuksia verrataan siihen imagohaittaan, joka ilmoittamatta jättämisellä on nytkin aikaan saatu. En lähde firman nimeä tässä julkisesti lokaamaan, mutta henkilökohtaisesti olen ainakin mielipiteeni ja firman nimen valmis kysyjille kertomaan. Ilmeisesti tietynlainen laatuajattelun puute on tässäkin menettelyssä taustalla ollut. Yrityksen etua on kuitenkin aina ajateltava, myöskin pienten yksityiskohtien kautta.
Käväisipä sitten minulla vieraskin, Thomas oli saanut KELA:sta itselleen ikuisen vihamiehen. Kävipä sitten minulle Vaasassa kuinka tahansa, vapaa-ajalla koodaaminen tulee, näemmä, olemaan hyvä vaihtoehto molemmille. Oma firma pystyyn vuoden 2008 alusta siis, vaikka palkkatyöhön pääsisinkin. Ovathan sivutulotkin aina tuloja.
Aamulla sitten katselin kisan brittiläisen ITV-televisiokanavan versiona, mutta moinen temppu aiheutti minulle kyllä taipumuksen tukehtua aamukahviini useamminkin kuin kerran. Selostajat kun olivat pahemmin pihalla kuin Matti Kyllönen ikinä. Riippumatta siitä, miten monta kertaa paikallinen asiantuntijasuuruus muistuttikaan Lewis Hamiltonin vaikeuksien johtuneen vaihdelaatikosta, selostaja muisti kertoilla herran moottorin pätkineen. Sangen surkuhupaisaksi koin etenkin kohdan, jossa moottorin kerrottiin tulleen uudelleenkäynnistetyksi herra Hamiltonin toimesta. F1-autoissa kun harvemmin näkee starttimoottoreita, painonsäästösyistä johtuen.
Torstaina on sitten seuraavana työhaastatteluni, Vaasassa jälleen. Tällä kertaa kyse on tosin eri firmasta kuin pari viikkoa sitten. Hyvä niin, sillä edellisestä orjalaivasta ei minuun otettu koskaan yhteyttä, vaikka minulle niin toki auliisti luvattiinkin. Jotenkin moinen temppu vain vahvisti mielikuvaani siitä, ettei kyseinen yritys ole kovinkaan ammattimaisella ja pitkäjänteisellä suunnitelmallisuudella etenemässä mihinkään suuntaan. Kohteliaisuus kun ei maksa sinänsä mitään, ainakaan jos puhelukustannuksia verrataan siihen imagohaittaan, joka ilmoittamatta jättämisellä on nytkin aikaan saatu. En lähde firman nimeä tässä julkisesti lokaamaan, mutta henkilökohtaisesti olen ainakin mielipiteeni ja firman nimen valmis kysyjille kertomaan. Ilmeisesti tietynlainen laatuajattelun puute on tässäkin menettelyssä taustalla ollut. Yrityksen etua on kuitenkin aina ajateltava, myöskin pienten yksityiskohtien kautta.
Käväisipä sitten minulla vieraskin, Thomas oli saanut KELA:sta itselleen ikuisen vihamiehen. Kävipä sitten minulle Vaasassa kuinka tahansa, vapaa-ajalla koodaaminen tulee, näemmä, olemaan hyvä vaihtoehto molemmille. Oma firma pystyyn vuoden 2008 alusta siis, vaikka palkkatyöhön pääsisinkin. Ovathan sivutulotkin aina tuloja.
sunnuntai 14. lokakuuta 2007
Viikon törkeimmät kuulumiset.
Kävinpä sitten maanantaina työhaistattelussa. Vaasa oli kovin aurinkoinen ja mielestäni lämpöäkin piisasi, mutta kyse taisi olla ennemminkin pukeutumisestani kuin kasvihuoneilmiöstä. Minua on kuitenkin aina kovasti kiusannut kyseisen kaupungin jakomielinen luonne, nytkin tunsin itseni turistiksi göteborgilaisessa puistossa, jossa Börgen nahkahousut kitisevät tukevasti Göranin pulleaa etumusta vasten. Eipä silti, en minä kyseisessä kaupungissa (Vaasa) kovinkaan montaa tuntia oleskellut, mutta jotenkin minua jäi häiritsemään se tosiasia, etten kuullut juuri kenenkään vastaantulleen höpöttelevän muulla kielellä kuin ruotsiksi. Edes vastaantulleet kahjot eivät jutelleet itselleen suomeksi.
Firma, johon ruhoni tungin, sijaitsi Vaasan yliopiston ruotsinkielisen "osaston" (hullujahan ne ovat, osastolle joutavatkin) yläkerroksessa. Löydettyäni viimein tieni kyseiseen paikkaan, oli järkytykseni suuri, huomatessani toimitilojen pitävän sisällään kaikki klassisen kauhuelokuvan ainekset. Proletaarit istuivat palleillaan kuin zombiet, puhumatta toisilleen, ainoastaan näppäimistöjen hiljainen nakse kaikui valkoisista seinistä. Ei soinut humppa, ei kuulunut lasten nauru. Esittelin siinä sitten itseni ja minut ohjattiin, kovasti erään NHL-maalivahdin kloonilta muistuttavan svedupellen toimesta, lopulta istumaan omituisenväriselle ja -näköiselle design-sohvalle, jonka suunnittelija oli ollut selkeästi enemmän aineissa kuin minä ikinä. Seuranani oli pari epäinhimillisesti muotoiltua nojatuolia, sekä hedelmäkori, jonka sisältö paljastui parin haukkaisun jälkeen kovin muoviseksi. Maku ei tosin ollut lainkaan ikävä. Haistattelijakin saapui piakkoin palaveristaan, jonka jälkeen päästiin itse asiaan.
Valitettavasti asiaa oli kovin vähän. Minusta on aina hämmentävää, miten pahasti ameebantasoisia ihmisistä tulee, kun he joko joutuvat tai pääsevät asemaan, jossa uusia innovaatioita ei enää tarvita, vaan kaikki tarpeellinen on jo heidän puolestaan keksitty. Yleinen näköalattomuus heijastui tämänkin yksilön mielipiteistä, ilmeisesti ihmisen pitäisi valita vain yksi ja ainoa tie, jota kulkea kehdosta hautaansa saakka. Tämä näkemys kulminoitui kahteen seikkaan, jotka minulle tuotiin selkeästi esille. Ensiksikin, menneisyyteni on nähtävästi hämmentävä, koskapa en ole heti lukion jälkeen hypännyt IT-alalle, vaan etsinyt omaa tietäni hieman kauemmin kuin kenties monet muut kanssaihmiseni. Kuten haistattelija minulle asian totesikin; "Sinulla ei ole nähtävissä selkeää suuntaa." Noh, mielestäni olen kuitenkin viimeiset viisi vuotta työskennellyt sangen uutterasti sen eteen, että minulla paikka tällä alalla olisikin. Toisaalta, kyseinen tohvelieläin myöskin kertoi minulle, ettei asenteeni ollut hänen mielestään "oikea". Mielestäni on aivan sama, mikä minun työnkuvani tulee olemaan. En halua lähteä vetämään tiukkaa linjaa välille järjestelmä-/ohjelmointityö, koskapa mielestäni pystyn hallitsemaan enemmänkin asioita kuin pelkästään keinotekoisen tiukasti rajatun segmentin tältä alalta. Valitettavasti asia ei tuntunut menevän perille. Mikä ihme oikein näitä ihmisiä vaivaa, pitääkö asiat aina rajata hyvin tiukasti, ja estää täten oma henkilökohtainen kehittymisensä muillakin osa-alueilla? Olen kiinnostunut niin ohjelmointi- kuin järjestelmäpuolenkin tehtävistä. Yksinkertaista, vitun läskiaivot.
Olen tullutkin siihen tulokseen, etten ole ottamassa kyseistä työpaikkaa vastaan, vaikka moista minulle huomenna tarjottaisiinkin. Viikon ajan olen asiaa pohdiskellut ja yhä varmemmalta vaikuttaa siirtymiseni vuoden 2008 alusta lähtien yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi eli yrittäjäksi. Ainakaan silloin minua eivät sido toisten määrittelemät turhat ehdot, vaan voin aina itse päättää tekemisistäni ja toimialastani. Mielestäni haistattelijan kaltaiset runkkarit eivät tajua elämässä olevan jotain muutakin kuin vain yhden suunnan, itseäni ainakin on aina kiehtonut IT-alan monipuolisuus, myöskin mitä haasteisiin ja oppimiseen tulee. Eniten minua kai kirveltänee hänen vaatimuksensa, jonka mukaan minun pitäisi vielä opiskella lisää alalta, mikäli kyseistä työpaikkaa hamuaisin, aivan kuin jossain tietoteknisessä insinöörikoulutuksessa oppisi mukamas koodaamaan. Ainakin hyvä ystäväni, Thomas, on osoittanut tämän harhaluulon vääräksi. Töissä oppii, oikea tarve on kuitenkin aina oikea tarve, oikean deadlinen ollessa oikea deadline. Repikää siitä, saatanan svedupellet.
Tiistaina käväisinkin sitten Gayhavalla. Olin ilmeisesti harjoittanut tehotonta kommunikointia, käydessäni tapaamassa Nordea-pankin toimihenkilöä, syyskuun puolivälissä. Väärinymmärryksen seurauksena, jouduin käväisemään makselemassa opintolainojeni korot erikseen - samalla tosin tuli hoidettua tämänkin kuukauden maksut. Siltä reissulta ei ole pahaa sanottavaa.
Loppuviikko on mennyt sitä samaa rataa kuin aina ennenkin. Keskiviikkona taisin pyrähtää pikaisesti oikeusavulla ja paikallisessa työvoimatoimielimessä. Eipä mennyt Helsingin reissu läpi jälkimmäiselle, olisi pitänyt hakea avustusta työnhakumatkaani varten jo ennen matkustamista. Viikonloppu on ollut jälleen kovin sumuinen ja hämärä, ainakin henkisesti, mutta tänään olen viihdyttänyt itseäni esim. John Woon elokuvilla. Hämmentävää sinänsä, miten paljon sianverta voikaan yhden elokuvan aikana kuvaruudulla lennellä. Eipä silti, väkivalta on aina mukavaa viihdettä. Ainakin silloin, kun siitä ei tarvitse lueskella iltapäivälehtien nettisivuilta.
Firma, johon ruhoni tungin, sijaitsi Vaasan yliopiston ruotsinkielisen "osaston" (hullujahan ne ovat, osastolle joutavatkin) yläkerroksessa. Löydettyäni viimein tieni kyseiseen paikkaan, oli järkytykseni suuri, huomatessani toimitilojen pitävän sisällään kaikki klassisen kauhuelokuvan ainekset. Proletaarit istuivat palleillaan kuin zombiet, puhumatta toisilleen, ainoastaan näppäimistöjen hiljainen nakse kaikui valkoisista seinistä. Ei soinut humppa, ei kuulunut lasten nauru. Esittelin siinä sitten itseni ja minut ohjattiin, kovasti erään NHL-maalivahdin kloonilta muistuttavan svedupellen toimesta, lopulta istumaan omituisenväriselle ja -näköiselle design-sohvalle, jonka suunnittelija oli ollut selkeästi enemmän aineissa kuin minä ikinä. Seuranani oli pari epäinhimillisesti muotoiltua nojatuolia, sekä hedelmäkori, jonka sisältö paljastui parin haukkaisun jälkeen kovin muoviseksi. Maku ei tosin ollut lainkaan ikävä. Haistattelijakin saapui piakkoin palaveristaan, jonka jälkeen päästiin itse asiaan.
Valitettavasti asiaa oli kovin vähän. Minusta on aina hämmentävää, miten pahasti ameebantasoisia ihmisistä tulee, kun he joko joutuvat tai pääsevät asemaan, jossa uusia innovaatioita ei enää tarvita, vaan kaikki tarpeellinen on jo heidän puolestaan keksitty. Yleinen näköalattomuus heijastui tämänkin yksilön mielipiteistä, ilmeisesti ihmisen pitäisi valita vain yksi ja ainoa tie, jota kulkea kehdosta hautaansa saakka. Tämä näkemys kulminoitui kahteen seikkaan, jotka minulle tuotiin selkeästi esille. Ensiksikin, menneisyyteni on nähtävästi hämmentävä, koskapa en ole heti lukion jälkeen hypännyt IT-alalle, vaan etsinyt omaa tietäni hieman kauemmin kuin kenties monet muut kanssaihmiseni. Kuten haistattelija minulle asian totesikin; "Sinulla ei ole nähtävissä selkeää suuntaa." Noh, mielestäni olen kuitenkin viimeiset viisi vuotta työskennellyt sangen uutterasti sen eteen, että minulla paikka tällä alalla olisikin. Toisaalta, kyseinen tohvelieläin myöskin kertoi minulle, ettei asenteeni ollut hänen mielestään "oikea". Mielestäni on aivan sama, mikä minun työnkuvani tulee olemaan. En halua lähteä vetämään tiukkaa linjaa välille järjestelmä-/ohjelmointityö, koskapa mielestäni pystyn hallitsemaan enemmänkin asioita kuin pelkästään keinotekoisen tiukasti rajatun segmentin tältä alalta. Valitettavasti asia ei tuntunut menevän perille. Mikä ihme oikein näitä ihmisiä vaivaa, pitääkö asiat aina rajata hyvin tiukasti, ja estää täten oma henkilökohtainen kehittymisensä muillakin osa-alueilla? Olen kiinnostunut niin ohjelmointi- kuin järjestelmäpuolenkin tehtävistä. Yksinkertaista, vitun läskiaivot.
Olen tullutkin siihen tulokseen, etten ole ottamassa kyseistä työpaikkaa vastaan, vaikka moista minulle huomenna tarjottaisiinkin. Viikon ajan olen asiaa pohdiskellut ja yhä varmemmalta vaikuttaa siirtymiseni vuoden 2008 alusta lähtien yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi eli yrittäjäksi. Ainakaan silloin minua eivät sido toisten määrittelemät turhat ehdot, vaan voin aina itse päättää tekemisistäni ja toimialastani. Mielestäni haistattelijan kaltaiset runkkarit eivät tajua elämässä olevan jotain muutakin kuin vain yhden suunnan, itseäni ainakin on aina kiehtonut IT-alan monipuolisuus, myöskin mitä haasteisiin ja oppimiseen tulee. Eniten minua kai kirveltänee hänen vaatimuksensa, jonka mukaan minun pitäisi vielä opiskella lisää alalta, mikäli kyseistä työpaikkaa hamuaisin, aivan kuin jossain tietoteknisessä insinöörikoulutuksessa oppisi mukamas koodaamaan. Ainakin hyvä ystäväni, Thomas, on osoittanut tämän harhaluulon vääräksi. Töissä oppii, oikea tarve on kuitenkin aina oikea tarve, oikean deadlinen ollessa oikea deadline. Repikää siitä, saatanan svedupellet.
Tiistaina käväisinkin sitten Gayhavalla. Olin ilmeisesti harjoittanut tehotonta kommunikointia, käydessäni tapaamassa Nordea-pankin toimihenkilöä, syyskuun puolivälissä. Väärinymmärryksen seurauksena, jouduin käväisemään makselemassa opintolainojeni korot erikseen - samalla tosin tuli hoidettua tämänkin kuukauden maksut. Siltä reissulta ei ole pahaa sanottavaa.
Loppuviikko on mennyt sitä samaa rataa kuin aina ennenkin. Keskiviikkona taisin pyrähtää pikaisesti oikeusavulla ja paikallisessa työvoimatoimielimessä. Eipä mennyt Helsingin reissu läpi jälkimmäiselle, olisi pitänyt hakea avustusta työnhakumatkaani varten jo ennen matkustamista. Viikonloppu on ollut jälleen kovin sumuinen ja hämärä, ainakin henkisesti, mutta tänään olen viihdyttänyt itseäni esim. John Woon elokuvilla. Hämmentävää sinänsä, miten paljon sianverta voikaan yhden elokuvan aikana kuvaruudulla lennellä. Eipä silti, väkivalta on aina mukavaa viihdettä. Ainakin silloin, kun siitä ei tarvitse lueskella iltapäivälehtien nettisivuilta.
keskiviikko 3. lokakuuta 2007
Lobotoimiani epäonnistui.
Ilmeisesti lobotomiani oli sittenkin epäonnistunut. Käväistyäni nimittäin juuri KELA:n sähköisessä asiakaspalvelussa katselemassa tietojani, huomasin olevani täynnä pyhää vihaa ja tukevaa raivoa. Voisin vaikkapa uhrata KELA:n tädit itse Aurinkojumalalle. Ainakin minulla olisi keittiöni pöytälaatikossa käyttämättömiä keittiöveitsiä. Siinä tulisi vallan hyvälle tuulelle, kun maksat ja pernat lentelisivät veriselle lattialle, kunnon kirkunan säestäminä.
Ei siinä mitään, että minulle on näemmä annettu viikon karenssi. En tiedä perusteluja moiselle, mutta hyväksyn sen täydellisesti. Sen sijaan se byrokraatinperkele, jonka mielestä on perusteltua maksaa minulle pelkästään ensimmäisiltä kahdelta viikolta, tulee huomenna kokemaan kauhunhetkiä kanssani. Ensimmäisiltä kahdelta viikolta?! Minkä helvetin takia minä sitten vein alkuperäisen lappuni 12. syyskuuta? Minkä helvetin takia minua sitten pyydettiin, viime perjantaisen käyntini yhteydessä, täyttämään lisää päiviä uuteen hakukaavakkeeseen? Ovatko ne perkeleen apinat niin sokeita absoluuttisille päivämäärille, ja toimittamilleni lapuille, että on aivan pakko mennä jonkin "virallisen kaavan mukaan" tässäkin vitun asiassa?!
Eipä silti, saan minä vuokrani maksettua perjantaina. Minulla on vain siihen asti kaksi euroa käyttövaraa, jonka jälkeen tilini on nollilla. Kiitos vain tästäkin, KELA. Tuonelassa tavataan, virnistelen mielipuolisesti ajatukselle jo nyt, teroitellen veitsisarjaani.
Ei siinä mitään, että minulle on näemmä annettu viikon karenssi. En tiedä perusteluja moiselle, mutta hyväksyn sen täydellisesti. Sen sijaan se byrokraatinperkele, jonka mielestä on perusteltua maksaa minulle pelkästään ensimmäisiltä kahdelta viikolta, tulee huomenna kokemaan kauhunhetkiä kanssani. Ensimmäisiltä kahdelta viikolta?! Minkä helvetin takia minä sitten vein alkuperäisen lappuni 12. syyskuuta? Minkä helvetin takia minua sitten pyydettiin, viime perjantaisen käyntini yhteydessä, täyttämään lisää päiviä uuteen hakukaavakkeeseen? Ovatko ne perkeleen apinat niin sokeita absoluuttisille päivämäärille, ja toimittamilleni lapuille, että on aivan pakko mennä jonkin "virallisen kaavan mukaan" tässäkin vitun asiassa?!
Eipä silti, saan minä vuokrani maksettua perjantaina. Minulla on vain siihen asti kaksi euroa käyttövaraa, jonka jälkeen tilini on nollilla. Kiitos vain tästäkin, KELA. Tuonelassa tavataan, virnistelen mielipuolisesti ajatukselle jo nyt, teroitellen veitsisarjaani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)