Pikkupoikien pelihelvetti

Kaverini, Archie, oli sitten bongannut työpaikkailmoituksen, jossa etsittiin työntekijää paikalliseen peliluolaan. Kyseinen termi oli minulle sen verran hämärä, että päätin käväistä katsomassa moista, kävelymatkaa mokomaan kun tuli kokonaiset 200 metriä. Alunperin ilmoituksessa työtehtäviksi oli määritelty "pelien esittely, pelaajien ja nuorison valvonta ym." Kyllähän minä pelejä olen pelannut ja paljonkin, tosin vain tietokoneella ja satunnaisesti konsoleilla, mutta en minä kyllä ihan tuollaista pelihelvettiä osannut odottaa. Ei muuten, mutta ilmoituksessa olisi voitu edellyttää hakijoilta itsesuojeluvaiston puutetta, ainakin mitä todennäköisiin mielenterveysongelmiin tulee.

Ensiksikin, mitä ihmeen järkeä on joissain Warhammer-figuureissa? Kahden euron valmistuskustannuksilla tehtyjä muovimöhkäleitä myydään satasen pakkauksissa. Sitten niillä muovimöhkäleillä pelataan toisten pelaajien muovimöhkäleitä vastaan. Kyllä minä sen vielä ymmärrän, että jotkut (Gary) ostavat harmaita muovimöhkäleitä, maalatakseen niistä punaniskoja, japsipaskoja, tai kommunistipellejä, mutta Warhammerin idea menee minulta totaalisesti ohitse - ellei sitten rahastusta lasketa. Kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan noppapeli.

Samaan kategoriaan menevät myöskin, mielestäni, erilaiset keräilykorttipelit. Yritä siinä sitten olla pyörittelemättä silmiäsi, kun lauma kahdeksanvuotiaita vyöryy tiskille kuin lauma nälkäisiä hyeenoita, kyselemään joistain Pokemon-korteista. Keräilykorttien saalistaminen ei näytä koskaan tyydyttävän kyseisten laumaeläimien nälkää, vaan aina pitää saada parempi pakka kuin kaverilla on. Muovilla on hintaa siinäkin, paitsi silloin kun pikkujannu, itkua tuhertaen, yrittää päästä eroon persereiästään tultasyöksevästä päästäisestään. Ei saatana.

Olihan siellä onneksi jotain järkeviäkin harrasteita tarjolla, kuten biljardi ja darts. Takahuoneesta löytyi isojen poikien peliareena eli Texas Hold'em-pöytä. En minä välttämättä osaa kuvitella itseäni kakaroita huijaamaan, mutta korttipelit ovat aina kivoja. Presidenttiä ja neekeriä kun on tullut aikoinaan pelattua paljonkin. Aina tosin vain ihan tolkuttomassa hutikassa.

Eihän työpaikassa tokikaan sinänsä mitään vikaa olisi, mutta joutuisin ilmeisesti opettelemaan erilaiset keräilykorttipelit itsekin. Moinen ahdistaa ajatuksena melkoisesti. Toivottavasti edes työtuntien määrä ja palkkaus olisivat perseestä. Maanantaina pitäisi myöskin puljun überführerin olla paikalla, joten kenties silloin selviää mahdollinen tulevaisuuteni muovibisneksessä.

Pelottaa jo valmiiksi.

Ammatinvaihtoa harkitsemassa

Olen tullut siihen tulokseen, että IT-alalla jatkamiseni johtaisi, suurehkolla todennäköisyydellä, täydelliseen loppuunpalamiseeni ja ennenaikaiseen kuolemaani. Saatan olla väärässäkin, mutta vaikuttaisi siltä kuin valtavat työmäärät ja jatkuva stressi johtaisivat sangen runsaaseen alkoholinkäyttöön, erityisesti IT-alalla toimivien henkilöiden keskuudessa. Eipä silti, onhan alkoholi parasta sisäisesti nautittuna, mutta rajansa kaikella. (Jahka saan tämän blogimerkinnän kirjoitettua, lähden hakemaan 12-packin lähikaupasta.)

Tein tänään sähköisen hakemuksen metallialan koulutukseen. Kyseessä on luonnollinen jatkumo oman musiikkimakuni kehittymiselle, viimeisen parin vuoden aikana. Raskasta örinämetallia kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen, että metallialahan on sangen seksikäs otus. Ainakin omien kokemuksieni mukaan, naiset valitsevat mielummin sellaisen kumppanin, joka ei ala heti ensitapaamisella selittämään heille Linux-jakelujen eroista ja aliverkottamisesta. Minut on onneksi kasvatettu arvostamaan kaikenlaista työtä, joten sikäli ammatinvaihto ei saisi minua tuntemaan itseäni epäonnistuneeksi tapaukseksi. Toisaalta, IT-alan koulutuksesta ja työkokemuksesta lienee minulle paljonkin etua tulevaisuudessa, etenkin mikäli saisin erikoistuttua joko CNC-koneistajaksi tai robottihitsaajaksi.

Toki, muillakin aloilla on omat houkutuksensa. Lastentarhanopettajalla olisi varmaankin ihan hyvät mahdollisuudet yksinhuoltajaäitien iskemiseen, mutta luultavasti ne suhteet kariutuisivat hyvinkin pian siihen, kun opettaisin lapsille kuitenkin heti alkuunsa, miten Internetistä saa näppärästi etsittyä ns. aikuisviihdettä. Toisaalta, saattaisipa minulla palaa pinnakin niihin ADHD-kakaroihin sen verran lahjakkaasti, että karjuisin niitä pirun pilttejä olemaan hiljaa ja katsomaan seinää tai nukkumaan. Hautausurakoitsijana voisi olla ihan kivaa. Ainakaan asiakkaat eivät valittaisi. Omaisten iskeminen, ukin haudan äärellä, saattaisi kuitenkin osoittautua hivenen vaikeaksi. Lisäksi, minä en pelkää mitään, tässä maailmassa, niin paljon kuin mörköjä ja zombeja. Yritäpä siinä sitten viritellä keskustelua jonkun kivan tyttelin kanssa, kun penteleet karkaavat haudoistaan aina työpäivän päätteeksi, saatana.

Ehkä minä vain tyydyn katsomaan, mihin tässä vielä päädytään.

Kuusikymmentäneljä syytä elää

Kuten kaikki lapsuutensa 1980-luvulla viettäneet silmälasipellet tietävätkin, kyseisen vuosikymmenen ehdottomasti merkittävin tapahtuma meille, pikku nörttiperkeleille, ei suinkaan ollut IBM PC-tietokoneen julkistaminen vuonna 1981. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Commodore 64 oli vuosikymmenen merkittävin kotitietokone, johon minulla itselläni liittyy niin hyviä kuin huonojakin muistoja. Kone oli teknisesti sangen edistynyt, etenkin aikaansa nähden, ja itselleni ehdottomasti parhaat muistot liittyvät "kuusnepan" legendaariseen SID-äänipiiriin, jonka sulosointuja kuuntelin kaverini luona melkeinpä päivittäin, silmälasit huurussa ja vaahto suupielistä valuen. Valitettavasti, eräs lapsuuteni traagisimmista hetkistä liittyi juurikin hetkeen, jolloin sain ensimmäisen kotitietokoneeni.

Oli kaunis alkukesän päivä, vuonna 1985. Linnut visersivät iloisesti, käki kukkui, ja lämmin ilmavirta sai kaiken olevaisen nauttimaan yhteiselostaan tuona ihanaisena hetkenä. Kissa löntysteli laiskasti pitkin pihamaata. Minulla oli jännää. Olin noin tonnin painoinen pikkupoika, odottamassa Jack Tramielin näköistä Messiasta saapuvaksi pahvilaatikossa. Hikoilin kuin porsas ennen joulua, vyöryen levottomana paikasta toiseen. Lopulta odotus viimeinkin päättyi ja sain haltuuni pahvilaatikon. Katsoin laatikkoa ja silmäni pullistuivat. Syvältä, keuhkojeni pohjalta, kumpusi kerrassaan epäinhimillinen rääkäisy, joka rikkoi kaikki tunnetut fysiikan rajoitukset, mitä ääniaaltojen etenemiseen välittäjäaineessa tulee. Kissa menetti karvoituksensa, sokeutuen samalla välittömästi. Linnut kärventyivät lennosta ja käki menetti äänensä. Ukkospilvet alkoivat kerääntyä taivaalle, pimentäen Auringon. Taivaalta alkoi tipahdella tulikiveä. Lopulta sain keuhkoni tyhjäksi ja hetkisen hyperventiloituani, sain itseni edes jotenkuten taas hallintaan. Katsoin laatikkoa epäuskoisena. Olivat sitten ostaneet minulle MSX:n.

Kyllä, omistan Commodore 64:n. Kauan siihen tosin menikin.

Parisuhdetta etsimässä

Pidän älykkäistä naisista. Näihin kolmeen sanaan tiivistynee kaikista suurin ongelmani, mitä parisuhteen etsimisessä minulle vastaan voi tulla. Toiset kolme sanaa voisivat toki olla "en käy suihkussa", mutta valitettavasti tänään kävin. Valitettavasti sen vuoksi, että tapasin älykkään naisen. Eikä siinä vielä mitään, mutta kaunis, reippaasti alle kolmekymppinen tummaverikkö (ilman sormusta) aiheutti minulle niin pahan oikosulun, etten tullut taaskaan ajatelleeksi, ennen kuin avasin suuni. Hän pahoitteli ilmastoinnin mukana leviävää katkua, johon täräytin sitten itsetuntoni kaikilla rippeillä: "No, en se ainakaan minä ole tällä kertaa. Kävin kuitenkin aamulla suihkussa." Seurasi hetkinen hämmentynyttä hymyilyä ja pienet pirut hyppivät tasajalkaa mielessäni, mielenterveyteni trampoliinilla. Lopun ajan virastovierailustani tyydyin olemaan kuivan asiallinen, perkele.

Perusongelmani on siis hyvin yksinkertainen; pidän kauniista, älykkäistä naisista, mutta kaikki älykkäät naiset osaavat ajatella sen verran lahjakkaasti, että pysyvät minusta taatusti kaukana. Asiaa saattaisi auttaa, mikäli olisin vartaloltani lähellekään alfauros, mutta keskivartaloni on siinä määrin kehittynyt, ettei peruslihaksikas kroppanikaan osaa puskea itseään oikeastaan esille - paitsi aina siinä kiusallisimmassa mielessä, tietenkin.

Pitäisikö tässä ryhtyä kuntoilemaan ja teipata suunsa kiinni jeesusteipillä? Häh? Ehdotuksia otetaan vastaan. Menenkin tästä tiputtelemaan pianoja ihmisten päälle.

Uutisia Etelä-Amerikan kiertueelta.

Argentiinalaisen tiedemiehen uskotaan ratkaisseen erään Maailmankaikkeuden pitkäikäisimmistä arvoituksista. Jorge Campos, 54, on kuluttanut koko elämänsä tutkimalla ns. mustien aukkojen parittelukäyttäytymistä. Eilen pitämässään lehdistötilaisuudessa Campos ilmoitti todistaneensa ensimmäistä kertaa mustan aukon syntymää. Todisteena tapahtumasta, Campos näytti alivalottunutta valokuvaa kahdesta mustasta täplästä, joiden keskellä oli kolmas, pienempi täplä. "Mustien aukkojen syntyyn vaikuttaa niin humalatila kuin varsinaisen parittelutapahtumankin onnistuminen." Lisää aiheesta Internetissä taas joskus.

Chileläinen kirjaketju on päättänyt lopettaa Tove Janssonin klassikkosadun, "Kuka lohduttaisi Nyytiä?", myynnin ketjunsa kaikissa toimipisteissä, ehdottaen samalla Chilen kulttuuriministeriölle koko maan kattavaa myyntikieltoa. Päätökseen johti Chilen kansallisen tilastokeskuksen suorittama ovensuukysely, jonka perusteella Nyytiä lohduttaisivat etupäässä pedofiilit, itsensäpaljastajat, ja poliitikot. "Ei kai Nyytiä nyt, perkele, kukaan tervejärkinen lohduttaisikaan. Se on kuitenkin semmoinen itsesäälissä rypevä pikku paska", totesi kirjaketjun johtaja, August Garcia.

Murheiluruutu

"Tervetuloa, hyvät katsojat, jälleen kerran seuraamme! Tänään meillä onkin vieraana moninkertainen tulisilla hiilillä istumisen maailmanmestari, ja maailmanennätysmies, Yrjänä Putkonen. Tervetuloa Murheiluruutuun, Yrjänä." Kuva siirtyy tekoleppoisan oloisasta, mursuviiksisestä juontajasta, pieneen, hermostuneeseen mieheen.
"Kiitoksia, kiitoksia..." Silmälasien takana pyörivät silmät hakevat epätoivoisesti kiintopistettä, johon katsoa, päätyen sitten juontajan viiksiin.
"Niin, moni ei varmasti ole edes kuullutkaan tällaisesta murheilulajista, kertoisitko hieman lajin taustoista, ja miten itse löysit tulisilla hiilillä istumisen?" Mursuviikset leviävät levottomaan hymyyn.
"Noh, siinähän kävi sillä lailla, että mie olin tuossa vielä muutama vuosi sitten IT-alalla töissä, ja olin osakkaanakin yhessä virmassa, parin muun kaverin kanssa... " Hymy juontajan kasvoilla muuttuu selkeästi hämmentyneeksi.
"Ja niin siinä sitten kävi, niin kuin arvata saattaakin, eli toimitusjohtaja otti ja makseli firman rahoilla vähän omiaan pois eli satatonnia hukkui jonnekin kolmessa kuukaudessa, kun niillä rahoilla piti alunperin kokonainen vuosi pyöriä..." Karvoitus juontajan nenän alla ryhtyy etsimään reittiä kulmakarvoihin.
"Siinä oli sitten vielä laiton irtisanominen ja pari oikeusjuttua kaupan päälle, niin meinasi mennä kokonaan usko elämään..." Hermostunut silmäpari räpyttelee pari kertaa, odottaen selkeästi juontajan jatkavan tästä.
"Niin, jaa, noh... Sinä olet nyt sitten kuitenkin löytänyt uuden suunnan elämällesi, kerrohan jotain tästä harrastuksestasi, jos sitä enää tuolla tasolla sellaiseksi voinee kutsua?" Juontajan katse harhailee hetkisen aikaa, pöydälle levinneen paperinipun ja vieraan välillä, päätyen kuitenkin vieraaseen.
"Noh... Miehän käväisin siinä sitten lääkärillä valittamassa, kun ei meinannut tulla elämästä mitään, ja päässä pyöri vaan koko ajan se kuinka mukavaa olisi ottaa sähköporakone ja porata sitä vitun pikku possua poskionteloon..." Pienen miehen hermostuneisuus muuttuu raivostuneisuudeksi.
"Unissanikin koko ajan, saatana, tapoin sitä läskiä uudestaan ja uudestaan. Kerrankin laitoin sen, perkele, kiviuuniin, paistoin, ja söin! Ei, helvetti, kyllä siinä oli jo lääkärille mentävä..." Pieni mies puuskuttaa kuin olisi juuri juossut maratonin. Juontaja ei sano mitään, mutta hänen viiksensä ovat lähteneet valumaan.
"Mutta niin, lääkäri oli sitten sitä mieltä, että olisi varmaankin parasta, jos mie löytäisin itselleni jonkin uuden, rentouttavan harrastuksen. Sitä kautta mie tämän hiililläistumisen sitten löysin. Aikalailla samaa jatkumoahan tämä toki onkin IT-alalla toimimisen jälkeen..." Vierailija vaikenee, painaen katseensa hermostuneena lattiaan.
"Niin... Noh, onhan se varmasti niinkin. Mitenkäs tässä lajissa oikein tuo harjoittelun ja levon suhde, vammoiltakaan ei varmasti voine välttyä?" Juontajan katse on lasittunut, mutta ammattitaito pelastaa haastattelun jatkoajalle.
"Juu, siitä muuten tulikin mieleen, että toisin kuin varmasti siellä kotikatsomoissa ajatellaan, niin tämähän on ihan välineurheilua siinä kuin muutkin lajit. Mie olen itse käyttänyt näitä ruotsalaisia grillihiiliä, kun niillä tulee semmoinen, tiekkö, kotoinen tunnelma tuonne perseeseen. Vähän niinkuin lapsuudessa mummolassa olisi, kun näille istahtaa..." Pieni mies on nostanut katseensa, ja puuskuttaa jälleen - innostuksesta. Juontajan otsalle on noussut hikipisaroita.
"Niin, ja grilli on tärkeä! Pitää olla, kato, mahdollisimman tasainen pinta, ettei jää niitä ritilänjälkiä takapuoleen joka helvetin harjoituskerrasta... Mitään pahempia loukkaantumisia mulla ei ole ollut, mitä nyt pari kertaa on hieman nivuset venähtäneet. Persehän toki palaa tässä ihan säännöllisesti..." Vierailija nostaa pussin ruotsalaisia grillihiiliä pöydälle ja virnistää mielipuolisen railakkaasti. Juontaja ei edes katso, vaan kävelee studiosta pois.
"Näitä mie tosiaan käytän... Perkeleen hyviä hiiliä!"