Stargåten epäloogisuudet ahdistavat

Tiedän toki Maan tiedehenkimillä olevan vielä pitkä matka toimivaan teleportaatioon, mutta onneksi Asgardin harmaat nuppipäät ovat tulleet Stargåten (ja sarjasta epäpyhästi siinneiden jatko-osien) maalaisten avuksi. Miten, kysyn kuitenkin, on mahdollista, että tukevissa istuma-asennoissa olevatkin siirtyvät sarjoissaan automaattisesti seisoma-asentoon? Materian siirrossahan ei saisi koskaan tapahtua mitään poikkeamia lähtökohdan ja lopputuloksen välillä, ellei haluta päätyä kärpäseksi Cronenbergin vessan kattoon. "Pyhäinhäpäistys!" huudahdan, ja kaivan takapuoltani lasten hiekkalapiolla. Samalla toki katson, tyhmänoloisena, tähtiporttiensa madonreikäanimaatioihin - noin sekunnin matkustusajassa ei ehtine paljon maisemia katsella, etenkin pikkuhiukkasiin hajottuna.

Eipä silti, kaikilla tuntuu olevan käytössään standardoidut aikayksiköt, planeetasta ja galaksistakin riippumatta. Jos jokin ulkoavaruuden pälli tulisi minulta kysymään, että kauanko tätä paikallisliikenteen antimaterialinja-autoa vielä joutuu odottamaan, niin en olettaisi vastaukseni automaattisesti perustuvan omalla planeetallani yleisimmin käytössä olevaan ajanmittausjärjestelmään. Helvetti, samasta syystä tuntuvat kaikki myöskin puhuvan nykyenglantia. Paitsi toki appelsiinit (jaffat), jotka supisevat sentään edes ajoittain toisilleen humppaportugalia. Onneksi sitrushedelmänsä ovat suhteellisen uskottavia otuksia, mikäli replikaattoreihin verrataan. Miten nekin nyt muka toimivat? Lego-pakkauksissaan ei ollut mitään mainintaa kyvystä haalia ja jalostaa tarvittavia raaka-aineita, ilman mukana raahautuvaa kymmenen kuutiokilometrin tehdashallia, sotamursujyrsimineen. Jumalauta, ja sitten on vielä nämä koodausgurut, jotka tuottavat tietokoneohjelmiaan hyvinkin mystisiin, ulkoavaruuden olioiden pehmustetuissa kopeissaan kehittämiin, järjestelmiin. Wäy?!!

Toisaalta, on toki myönnettävä, että sarjansa ovat inspiroineet minua. Mikäli tästä vielä joskus IT-alan työpaikan itselleni haalituksi saan, tulen ehdottomasti vaatimaan itselleni työnimikettä "System Lord". Toki, matalalta muriseminen hoitunee vesikauhullakin, ilman tähtisilmiä ja rektaalikärmestäkin. Jostain syystä lopettivat senkin harrasteen (murisemisen) SG-1:n loppupuolella...

Huh.

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Ainakin omat hermoni olivat niin kireällä, että kaikki muutkin kuin norsut ja siat saivat kärsiä. Lopulta MolZ oli ihana ihminen. Rakastuin häneen kuin villisika huumepuuroon, hänen annettuaan minulle pikkusikarin. Sitten oli sytkäri hukassa. Lopulta pääsin ulos nautiskelemaan elämästä. Nyt on kaikki hyvin. Tupakkaa en ole polttanut, mutta nikotiinia sain hivenen, 23,5:n tunnin jälkeen. Nyt pitäisi kai tuntea syyllisyyttä tai jotain. Vitut, minähän lopetin vain tupakanpolton. Porsaanreikä. Hää-hää.

Omituista tämä elämä - jälleen.

Kuudentoista tunnin kohdalta...

Krääh.

Poltin sitten eilen viimeiseni, vaikka toki olinkin jääräpäisesti yrittänyt saada alati huvenneet tupakkani riittämään mahdollisimman pitkälle. Nyt on sitten kokeiltu perinteistä vieroitushoitoa kofeiinilla, huonolla menestyksellä. Olen toki yrittänyt korvata nikotiinin naisellakin, mutta melkein yhtä huonolla menestyksellä edelleenkin. Jos edes olisi lepakko, jolta voisi purra pään irti. Väsyttää. Vituttaa ihan saatanasti. Tekee mieli tupakkaa, yllättäen. Jospa sitä vain antaisi periksi, kun ei tästä mitään tunnu tulevan... MolZ oli oikeassa, skeptisyytensä suhteen. Joku voisi toki kysyä, mitä järkeä tässä on, ellei projektinsa kanssa mene loppuun saakka, mutta alkanut nikotiinivajeeni väsyttää sen verran rankasti, että periaatteessa pitäisi nukkua - ja kyläilemässä ollessahan ei yleensä pahemmin nukuta, ainakaan kellon lähestyessä neljää iltapäivällä. Jos jostain saisi edes sähköshokkeja kiveksiinsä. Tai sitten menen vain tylsästi kauppaan, ja ostan tupakkaa. Fuck. Ass.

Uusi vuosi, pikkuvanhat kujeet.

Olen sitten lopettamassa tupakointini. Yleensä tähän kohtaan sijoitetaan varovaisia ilmaisuja, kuten "yritän lopettaa" tai "olen aikeissa lopettaa", mutta valitettavasti - kaltaiseni tylsän ja vittumaisen ihmisen tavoin - lopetan vain. En toki tiedä, onko asiassa mitään valittamista, sillä tupakointi on harvinaisen typerä harrastus - säästyneestä rahamäärästä voi huoletta sijoittaa parikin kertaa kuukaudessa hallittuun kaljoitteluun, säilyen siltikin voitolla. Tai sitten rahoilla voi pelata bingoa, joko parisuhdebingona tai aitona seurapelinä.

Ensimmäinen viikko tulee olemaan erittäin vaikea. Tulen kuitenkin kirjoittelemaan tunnoistani blogiini, sitä mukaa kuin henkilökohtainen helvettini aina vain konkreettisemmaksi tulee. Minulla on vielä seitsemän tupakkaa jäljellä. Olenkin perhanan tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Haikailenko? En vielä. Yritän, parhaani mukaan, nukkua ensi viikolla mahdollisimman paljon. Nikotiinivajaus onneksi toimii luonnostaankin hienona unilääkkeenä. Ruokahalunikin tulee toki kasvamaan, minkä voinen kuitenkin itselleni anteeksi antaa. Onhan ruokailu ranskalaisten mielestä korkeakulttuuria. Katsotaan sitten sitä laihduttamista, jahka puolen tonnin raja kohdallani rikki paukahtaa.

Roskamuovi valtaa virvoitusjuomamarkkinat.

Maailmantalouden romahdus ja raamatullisen maailmanlopun tuleminen ovat alkaneet näkymään myöskin eri virvoitusjuomayhtiöiden pakkauksissa. Tänään totesin Olvi Oyj:n puolitoistalitraisen colapullon valmistusmateriaalin vaihtuneen ohuempaan, ns. lötkömuoviin, jota oli aiemmin käytetty vain natsi-Siwan (Lidl) saksalaisissa virvoitusjuomapulloissa. Aiemmin olin jo huomannut virvoitusjuomajätti Coca-Colan ottaneen tarjontaansa ison kaksilitraisen särvinastian, samasta roskamuovista valmistettuna. Koskapa kuljetan cola-annokseni useimmiten puhtaalla käsipelillä, huomasinkin Olvin colaputelin muodon muuttuneen samalla sellaiseksi, ettei kahden pullon kantaminen saman käden sormin ollut enää mahdollista. Pitävää otetta moisista kun ei tuntunut luontevasti saavan. Epäilisin ongelman tulevan vastaan myöskin yhtä pulloa kannettaessa.

Ymmärrän toki virvoitusjuomayhtiöiden kärsivän samoista ongelmista kuin muunkin elintarviketeollisuuden. Myyntihintaan kohdistuvien nousupaineiden kompensoiminen, pakkausmateriaalista tinkimällä, tuottaa kuitenkin muita ongelmia. Lähinnä tarkoitan nyt ympäristökysymyksiä, sillä uusittu pakkausmateriaali ei sovellu sellaisenaan suoraan kierrätyskäyttöön. Toisin kuin vanhat pullot, joille riittivät pelkkä desinfiointi ja uusien etikettien liimaaminen, lötkömuovi joudutaan sulattamaan kierrätystä varten. Kuten kaikki muovitavaraa polttamalla teurastaneet tietävätkin, sulavasta muovista syntyy hassuja kaasuja - myrkyllisiä sellaisia. Vaikka nykyaikaisissa kierrätyslaitoksissa onkin otettu huomioon ympäristönäkökohdat sinänsä, epäilisin uuden valmistusmateriaalin rasittavan ympäristöä jollain muotoa enemmän kuin vanhan kierrätysmuovin.

Hintaa uudelle Olvin colapullolle oli tullut lisää neljä senttiä puoltatoista litraa kohden. Ei siis aivan hirveästi, mistä osin kenties kiitokset uudelle pakkausmateriaalille. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten paljon saavutetusta kustannushyödystä tuhlaantuu, sulattamisen mukanaan tuomiin, lisäkustannuksiin.

Lyhyt huomio.

Olen elossa. En ehkä voi kovinkaan hyvin, mutta se on onneksi normaalia. Tämä siis ihan vain ohimennen todettuna. Onneksi olkoon, Gary, eilisen vanhenemisesi johdosta, vielä kerran.

Erään miehen surullinen tarina.

Olipa kerran mies, jota kutsuttiin nimellä "Kyrpä-Olavi". Tämä ei tokikaan ollut hänen virallinen nimensä, mutta pienellä paikkakunnalla kaikki tiesivät miehen, keljuine metkuineen, ja käyttivät hänestä moista kutsumanimeä hyvinkin luontevasti. Ystäviä Olavilla ei ollut, mutta sitäkin enemmän naisseuraa, jota Olavi vokotteli paikallisen Esson baarissa. Naisten suhteen Olavilla ei ollut kovin tiukkoja kriteerejä. Mikä tahansa sotamarsu kelpasi, kunhan vain standardinmukaiset elimet sattuivat löytymään. Itseasiassa Olavilla oli vain yksi vaatimus naistensa suhteen; moisten oli oltava hyviä pajatson pelaamisessa.

Olavi oli sangen tyytyväinen elämäänsä, mitä nyt pientä haamusärkyä aina sattuikin olemaan. Lasisilmä kiiluen, Olavi vahtasi pajatsoa päivästä toiseen, odottaen kärsivällisesti kuin puuma saaliseläintään. Aina joskus Olavia onnistikin. Mitä sitten, vaikka kyseessä olikin aina sama nainen - sitä oli Olaville turha mennä sanomaan, sillä miesparalla oli kuitenkin dementia. Niin meni rattoisasti Kyrpä-Olavin 1980-luku. Sitten vuosikymmen vaihtui ja Raha-automaattiyhdistys, RAY, päätti viedä pois Olavin elämän ainoan pienen ilon. Suruisena katseli mies, kun pajatso olikin vaihtunut pokeriin. Ei ymmärtänyt, ei voinut ymmärtää. Sen verran vielä virtaa oli ukossa, että potkaisi pokerikonetta kylkeen, ennen kuin meni ja hirtti itsensä koivuun.

Sen pituinen se.