Olipa kerran mies, jota kutsuttiin nimellä "Kyrpä-Olavi". Tämä ei tokikaan ollut hänen virallinen nimensä, mutta pienellä paikkakunnalla kaikki tiesivät miehen, keljuine metkuineen, ja käyttivät hänestä moista kutsumanimeä hyvinkin luontevasti. Ystäviä Olavilla ei ollut, mutta sitäkin enemmän naisseuraa, jota Olavi vokotteli paikallisen Esson baarissa. Naisten suhteen Olavilla ei ollut kovin tiukkoja kriteerejä. Mikä tahansa sotamarsu kelpasi, kunhan vain standardinmukaiset elimet sattuivat löytymään. Itseasiassa Olavilla oli vain yksi vaatimus naistensa suhteen; moisten oli oltava hyviä pajatson pelaamisessa.
Olavi oli sangen tyytyväinen elämäänsä, mitä nyt pientä haamusärkyä aina sattuikin olemaan. Lasisilmä kiiluen, Olavi vahtasi pajatsoa päivästä toiseen, odottaen kärsivällisesti kuin puuma saaliseläintään. Aina joskus Olavia onnistikin. Mitä sitten, vaikka kyseessä olikin aina sama nainen - sitä oli Olaville turha mennä sanomaan, sillä miesparalla oli kuitenkin dementia. Niin meni rattoisasti Kyrpä-Olavin 1980-luku. Sitten vuosikymmen vaihtui ja Raha-automaattiyhdistys, RAY, päätti viedä pois Olavin elämän ainoan pienen ilon. Suruisena katseli mies, kun pajatso olikin vaihtunut pokeriin. Ei ymmärtänyt, ei voinut ymmärtää. Sen verran vielä virtaa oli ukossa, että potkaisi pokerikonetta kylkeen, ennen kuin meni ja hirtti itsensä koivuun.
Sen pituinen se.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti