Twisted perception leads to twisted reality?

As so many times before, I sit before my computer, thinking about the world as I see it, feel it, taste it. Most of it tastes quite bitter, but I know that's just a result of my own flaws stacking one on each other over prolonged time, until my whole perception of things becomes warped and wobbly. A bit like a soap bubble, blown by a professional boozer, merely moments before popping up in the wind. I feel alone and scared, not so much scared about the outside, as I know things are getting fucked up, but mostly inside - I'm scared how things have gotten so fucked up. I'm not a good person. I thought I was, but sometimes taking a plunge to reality is the most luxurious thing one can have and perhaps I can find some benefit from the insight, no matter how scary it might seem.

My friends already know that it takes at least a decade of basic training to even begin understanding me. And they haven't known me that long. I have, unfortunately. I'm sober. I used to suffer from clinical depression, but right now I'm not even depressed - my head just hurts. Maybe its due to the concussion I apparently suffered. The best case scenario for everybody; I'd be dead soon. Taking the hard facts in consideration, I'm a fucking retard most of the time. Not the kind of retard, that drools and draws penises, but just an inconsiderate jerk. And that's pretty much enough, when it comes to sinning against the world. Yes, my perception is twisted, but I fear that the rest of my world is straight as hell right now.

Sorry for wasting your time. Go away now. I wish I was drunk.

Artificial Intelligence #1

I've just found myself to be quite obsessed about Artificial Intelligence designing, which probably has something to do with the fact that I have been a science fiction fan for the worse part of my life (read: ever since I gained consciousness). Unfortunately, as most of my kind, I too have fallen into a certain level of despair, when it comes to looking at the current approach to the subject. I have my own views, which might very well be just as flawed and twisted as the ones we seem to have put our faith in recently, but I still believe someone might find them interesting, if not even applicable to some extent. If you do, please feel free to offer me a job.

First off, one of the main problems in concurrent designs is assuming that Artificial Intelligence should be seen as a substitute or at least linearly comparable to our own intelligence, thus driving the scientists trying to create a human-like model, whereas an AI should be seen as an entity of its own, with its own attributes, some of which may or may not be overlapping with their human analogs. The most widespread illusion among the scientists seems to be that we are going to need the upcoming future supercomputers for being able to create a true AI. I don't think so. It's not a hardware problem. The human brain, even when seen as nothing more than a big blob of interconnected gray matter, is quite a complex system, but how much of this complexity do we really need? We are wasting enormous amounts of our brain capacity to such trivial things as sensing hunger, bladder control, balancing ourselves, storing a lot of incoherent, meaningless memories, and feeling miserable quite often. None of these are essential for an artificial sentient being. An AI should only be seen as a learning machine, one that can learn to know its existence as well.

Naturally, we need a way of determining if something could be considered as being self-aware or not. Most behavioral psychologists seem to be fixated with the idea, that one being able to recognize itself from an image created by a reflective surface should be considered self-aware. How about blind people then, especially those that were born blind? Are they self-aware? I think so. I could carry on with reducing the number of senses, one by one, accompanied with the question, without making any real progress. Instead, I'm heading for the obvious question. If we aren't supposed to make a straight comparison between AI and human intelligence, what tools do we have? I'd say that not that many, at the moment, but we could start by asking the candidate itself. A simple Turing test would not be enough, as the AI should be able to converse about any non-predetermined subject and everything it does to either acquire more information about the subject or seclude its lack of knowledge should be monitored in order to evaluate its intelligence.

Curiosity, learning and having the ability to choose between either storing or dismissing information, when needed, are essential in creating and maintaining an AI. Learning, by its own definition, means that the number of absolute constants should be as small as possible and the AI should be able to rewrite most of its own subsets, as well as to create its own, within the acceptable parameters, taking use of both the refreshed and added subsets in real time. Therefore, the software itself should be extremely modular and based on something very stable, for obvious reasons. If we want the AI to move around, we give it a sound number of extremeties, and let it simply fiddle around with them until it figures it out. That's how all animals do it, by learning. Yes, we should probably give the AI some sort of simulated sensation of pain, both as a list of values its acceleration sensors should never exceed and a way to keep those values up at the appropriate areas, for some time, after exceeding them. Avoidance of pain, staying up, playing basketball. It's a twelve-step program, boys and girls.

More to come in my next post...

Stargåten epäloogisuudet ahdistavat

Tiedän toki Maan tiedehenkimillä olevan vielä pitkä matka toimivaan teleportaatioon, mutta onneksi Asgardin harmaat nuppipäät ovat tulleet Stargåten (ja sarjasta epäpyhästi siinneiden jatko-osien) maalaisten avuksi. Miten, kysyn kuitenkin, on mahdollista, että tukevissa istuma-asennoissa olevatkin siirtyvät sarjoissaan automaattisesti seisoma-asentoon? Materian siirrossahan ei saisi koskaan tapahtua mitään poikkeamia lähtökohdan ja lopputuloksen välillä, ellei haluta päätyä kärpäseksi Cronenbergin vessan kattoon. "Pyhäinhäpäistys!" huudahdan, ja kaivan takapuoltani lasten hiekkalapiolla. Samalla toki katson, tyhmänoloisena, tähtiporttiensa madonreikäanimaatioihin - noin sekunnin matkustusajassa ei ehtine paljon maisemia katsella, etenkin pikkuhiukkasiin hajottuna.

Eipä silti, kaikilla tuntuu olevan käytössään standardoidut aikayksiköt, planeetasta ja galaksistakin riippumatta. Jos jokin ulkoavaruuden pälli tulisi minulta kysymään, että kauanko tätä paikallisliikenteen antimaterialinja-autoa vielä joutuu odottamaan, niin en olettaisi vastaukseni automaattisesti perustuvan omalla planeetallani yleisimmin käytössä olevaan ajanmittausjärjestelmään. Helvetti, samasta syystä tuntuvat kaikki myöskin puhuvan nykyenglantia. Paitsi toki appelsiinit (jaffat), jotka supisevat sentään edes ajoittain toisilleen humppaportugalia. Onneksi sitrushedelmänsä ovat suhteellisen uskottavia otuksia, mikäli replikaattoreihin verrataan. Miten nekin nyt muka toimivat? Lego-pakkauksissaan ei ollut mitään mainintaa kyvystä haalia ja jalostaa tarvittavia raaka-aineita, ilman mukana raahautuvaa kymmenen kuutiokilometrin tehdashallia, sotamursujyrsimineen. Jumalauta, ja sitten on vielä nämä koodausgurut, jotka tuottavat tietokoneohjelmiaan hyvinkin mystisiin, ulkoavaruuden olioiden pehmustetuissa kopeissaan kehittämiin, järjestelmiin. Wäy?!!

Toisaalta, on toki myönnettävä, että sarjansa ovat inspiroineet minua. Mikäli tästä vielä joskus IT-alan työpaikan itselleni haalituksi saan, tulen ehdottomasti vaatimaan itselleni työnimikettä "System Lord". Toki, matalalta muriseminen hoitunee vesikauhullakin, ilman tähtisilmiä ja rektaalikärmestäkin. Jostain syystä lopettivat senkin harrasteen (murisemisen) SG-1:n loppupuolella...

Huh.

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Ainakin omat hermoni olivat niin kireällä, että kaikki muutkin kuin norsut ja siat saivat kärsiä. Lopulta MolZ oli ihana ihminen. Rakastuin häneen kuin villisika huumepuuroon, hänen annettuaan minulle pikkusikarin. Sitten oli sytkäri hukassa. Lopulta pääsin ulos nautiskelemaan elämästä. Nyt on kaikki hyvin. Tupakkaa en ole polttanut, mutta nikotiinia sain hivenen, 23,5:n tunnin jälkeen. Nyt pitäisi kai tuntea syyllisyyttä tai jotain. Vitut, minähän lopetin vain tupakanpolton. Porsaanreikä. Hää-hää.

Omituista tämä elämä - jälleen.

Kuudentoista tunnin kohdalta...

Krääh.

Poltin sitten eilen viimeiseni, vaikka toki olinkin jääräpäisesti yrittänyt saada alati huvenneet tupakkani riittämään mahdollisimman pitkälle. Nyt on sitten kokeiltu perinteistä vieroitushoitoa kofeiinilla, huonolla menestyksellä. Olen toki yrittänyt korvata nikotiinin naisellakin, mutta melkein yhtä huonolla menestyksellä edelleenkin. Jos edes olisi lepakko, jolta voisi purra pään irti. Väsyttää. Vituttaa ihan saatanasti. Tekee mieli tupakkaa, yllättäen. Jospa sitä vain antaisi periksi, kun ei tästä mitään tunnu tulevan... MolZ oli oikeassa, skeptisyytensä suhteen. Joku voisi toki kysyä, mitä järkeä tässä on, ellei projektinsa kanssa mene loppuun saakka, mutta alkanut nikotiinivajeeni väsyttää sen verran rankasti, että periaatteessa pitäisi nukkua - ja kyläilemässä ollessahan ei yleensä pahemmin nukuta, ainakaan kellon lähestyessä neljää iltapäivällä. Jos jostain saisi edes sähköshokkeja kiveksiinsä. Tai sitten menen vain tylsästi kauppaan, ja ostan tupakkaa. Fuck. Ass.

Uusi vuosi, pikkuvanhat kujeet.

Olen sitten lopettamassa tupakointini. Yleensä tähän kohtaan sijoitetaan varovaisia ilmaisuja, kuten "yritän lopettaa" tai "olen aikeissa lopettaa", mutta valitettavasti - kaltaiseni tylsän ja vittumaisen ihmisen tavoin - lopetan vain. En toki tiedä, onko asiassa mitään valittamista, sillä tupakointi on harvinaisen typerä harrastus - säästyneestä rahamäärästä voi huoletta sijoittaa parikin kertaa kuukaudessa hallittuun kaljoitteluun, säilyen siltikin voitolla. Tai sitten rahoilla voi pelata bingoa, joko parisuhdebingona tai aitona seurapelinä.

Ensimmäinen viikko tulee olemaan erittäin vaikea. Tulen kuitenkin kirjoittelemaan tunnoistani blogiini, sitä mukaa kuin henkilökohtainen helvettini aina vain konkreettisemmaksi tulee. Minulla on vielä seitsemän tupakkaa jäljellä. Olenkin perhanan tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Haikailenko? En vielä. Yritän, parhaani mukaan, nukkua ensi viikolla mahdollisimman paljon. Nikotiinivajaus onneksi toimii luonnostaankin hienona unilääkkeenä. Ruokahalunikin tulee toki kasvamaan, minkä voinen kuitenkin itselleni anteeksi antaa. Onhan ruokailu ranskalaisten mielestä korkeakulttuuria. Katsotaan sitten sitä laihduttamista, jahka puolen tonnin raja kohdallani rikki paukahtaa.

Roskamuovi valtaa virvoitusjuomamarkkinat.

Maailmantalouden romahdus ja raamatullisen maailmanlopun tuleminen ovat alkaneet näkymään myöskin eri virvoitusjuomayhtiöiden pakkauksissa. Tänään totesin Olvi Oyj:n puolitoistalitraisen colapullon valmistusmateriaalin vaihtuneen ohuempaan, ns. lötkömuoviin, jota oli aiemmin käytetty vain natsi-Siwan (Lidl) saksalaisissa virvoitusjuomapulloissa. Aiemmin olin jo huomannut virvoitusjuomajätti Coca-Colan ottaneen tarjontaansa ison kaksilitraisen särvinastian, samasta roskamuovista valmistettuna. Koskapa kuljetan cola-annokseni useimmiten puhtaalla käsipelillä, huomasinkin Olvin colaputelin muodon muuttuneen samalla sellaiseksi, ettei kahden pullon kantaminen saman käden sormin ollut enää mahdollista. Pitävää otetta moisista kun ei tuntunut luontevasti saavan. Epäilisin ongelman tulevan vastaan myöskin yhtä pulloa kannettaessa.

Ymmärrän toki virvoitusjuomayhtiöiden kärsivän samoista ongelmista kuin muunkin elintarviketeollisuuden. Myyntihintaan kohdistuvien nousupaineiden kompensoiminen, pakkausmateriaalista tinkimällä, tuottaa kuitenkin muita ongelmia. Lähinnä tarkoitan nyt ympäristökysymyksiä, sillä uusittu pakkausmateriaali ei sovellu sellaisenaan suoraan kierrätyskäyttöön. Toisin kuin vanhat pullot, joille riittivät pelkkä desinfiointi ja uusien etikettien liimaaminen, lötkömuovi joudutaan sulattamaan kierrätystä varten. Kuten kaikki muovitavaraa polttamalla teurastaneet tietävätkin, sulavasta muovista syntyy hassuja kaasuja - myrkyllisiä sellaisia. Vaikka nykyaikaisissa kierrätyslaitoksissa onkin otettu huomioon ympäristönäkökohdat sinänsä, epäilisin uuden valmistusmateriaalin rasittavan ympäristöä jollain muotoa enemmän kuin vanhan kierrätysmuovin.

Hintaa uudelle Olvin colapullolle oli tullut lisää neljä senttiä puoltatoista litraa kohden. Ei siis aivan hirveästi, mistä osin kenties kiitokset uudelle pakkausmateriaalille. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten paljon saavutetusta kustannushyödystä tuhlaantuu, sulattamisen mukanaan tuomiin, lisäkustannuksiin.